Häpeästä puhuttiin Kirsti Ellilän verrattomalla Kirjailijan häiriöklinikalla. Tartuin jutun innoittamana Turkan kirjaan Häpeä ja kirjoitin itsekin myöhemmin fiktiivisen tarinan häpeästä. Taas tuli todettua, että blogit potkivat jykevästi perseellemme.

HÄPEÄ

Käärmemäinen polku seurailee vuoren rinnettä lipoen, lopulta se häviää kokonaan näköpiiristä vuoren taakse. Katselen vuoristo-oppaan jäntevää selkää ja lihaksikkaita jalkoja. Varmoin askelin hän harppoo pitkin irtokivien päällystämää polkua eikä vilkuile kertaakaan jalkoihinsa. Vaellusryhmän naiset ovat nimittäneet hänet alppikauriiksi.

- Väsyttääkö? vuoristo-opas kysyy.

- Ei yhtään, jatketaan vaan.

- Juodaan edes vähän, vuoristo-opas sanoo ja pysähtyy.

Kaivan ylempänä vuoristopurosta täytetyn juomapullon repun sivutaskusta ja otan pitkät hörpyt. Vesi on kylmää ja raikasta. Vuoristo-opas ei juo mitään. Hän repii auki suolapähkinäpussin ja tarjoaa minullekin. Ravistan päätäni.

- Mä luulen, että sun ei kannata lähteä huomiselle jäätikkövaellukselle, vuoristo-opas sanoo ja katsoo ylemmäs rinteeseen, jossa takaa tuleva ryhmä ajaa meitä kiinni. Vaimoni on siinä ryhmässä. Täältä asti näkee miten kevyttä sen meno on, entisen huippu-urheilijan.

- Onko se reitti niin paha? kysyn. Pyyhkäisen otsalta alas valuvia hien ja aurinkovoiteen noroja kämmenselkään. Ne ehtivät silmiin ja kirvelevät. Kuivaan silmiäni paidan helmaan. Siihen jää valkoiset läiskät. Katson alas laaksoon. Alempana rinteessä laiduntaa lampaita, joilla on korvat kuin rukkaset ja pitkät hännät; Suomessa en ole samanlaisia lampaita nähnyt. Vielä paljon alempana, noin tuhannessa metrissä, leijuu valkoinen purjelentokone. Näyttää siltä, että se olisi pysähtynty paikalleen.

- On se on aika vaativa reitti. Ainakin nousu Scheichenspitzelle ja sen huipulta edetään kapeita vuorenhuippuja pitkin alas kohti Gutenberghausia. Vaikka siellä on varmistuksia, ilmavia paikkoja riittää, paljon pahempia kuin tänään, vuoristo-opas jatkaa.

- Eiköhän lähdetä eteenpäin, sanon ja lähden viuhtomaan. Sauvojeni terät naksuvat kivikossa. Vuoristo-opas työntää pähkinät reppuunsa ja lähtee perään.

Häpeän. Häpeän niin helvetisti. Aamupäivän tapahtumat jäytävät koko ajan  mieltäni. Lähdimme nousemaan kalkkivuorelle, Steirische Kalkpitzelle, joka ei ollut mielestäni erityisen jyrkkä. Vaimoni kapusi vieressäni. Erään polun mutkassa vilkaisu alas lamaanutti minut täysin. En pystynyt jatkamaan ylöspäin. Aloin tuntea korkean paikan kammoa. Rotkot ja syvänteet vetivät minua puoleensa. Jalat tärisivät ja askelsin hatarasti. En luottanut itseeni, en enää hallinnut itseäni.

Palasin alemmas odottamaan muuta ryhmää. Koko muu ryhmä nousi ristille. Kun ne tulivat alas, vaimoni taputti minua kannustavasti olalle. Tuntui kuin se olisi ruoskalla lyönyt.  Se ei sanonut mitään. Se oli pahinta.

Alamäessä askellus vaihtuu kevyeksi hölkäksi. Se säästää kipeitä yläreisiä. Ehdimme alas laaksoon vuoristomajalle vuoristo-oppaan kanssa paljon ennen muita. Tilaamme nuudelisoppaa ja isot oluet. Vuoristo-opas flirttailee itävaltalaisen nahkahousuisen tarjoilijattaren kanssa, minä olen vaiti.  Kun muu ryhmä ehtii alas, minä en kykene jakamaan heidän riemuansa ja hysteriaansa. Tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. 

Bussissa vaimoni menee vuoristo-oppaan viereen istumaan. He osoittelevat ikkunasta vasta vallattua kalkkivuorta ja nauravat paljon.