Kuumana kesäaamuna ajatus laahaa kahledittuna aurinkoisiin riemuihin. Mutta jostain erityisestä esineestä se saattaa saada siivet kylkiinsä ja lentää kaukomatkalle kirjallisuuteen. Minulle kävi niin, kun testailin teleskooppivartisia vaellussauvoja;  olen lähdössä Alpeille vaeltamaan.

Kirjat ovat matkoja, hyviä ja huonoja. Niistä muistaa vain osia, välillä muistelee ihan omiaan, mutta hyvien kirjojen muisteleminen tuottaa riemua ja mielihyvää. Ja aivan kuin kaipaan esimerkiksi Dublinia, kaipaan välillä tietyn kirjan lukemista. Kirja voi olla matka todellisuuteen tai epätodellisuuteen, siinä mielessä se on ylivoimainen matkustamisen muoto.

Alppien virittämänä aloin muistella erästä Hemingwayn novellia. Muistin siitä vain pätkiä. Kerron sen nyt teillle lyhyesti niin hyvin kuin muistan ja tarkistan vasta sen jälkeen. Tarkistan samalla miten väärin voi kaiken muistaa. Tarina on makaaberi. Luin sen vuosia sitten.

Tarinan nimi oli Idylli alpeilla. Kertoja tuli syrjäiselle alppimajalle, jossa asusteli yksinäinen ukko. Tunnelma oli normaali. Kertoja ja ukko vaihtoivat kuulumisia. Jostain syystä kertoja joutui jäämään mökkiin yöksi -olisiko noussut lumimyrsky? Kertoja haki puita puuvajasta, kun hän huomasi, että talon emäntä oli halkopinon päällä jäykkänä ellinä. Hän alkoi pohdiskella syytä. Hän arveli, että ruumiit kuljetettiin alas laaksoon haudattavaksi vasta kelien parannuttua keväällä. Makaaberilta kertojasta tuntui, että ukkeli hakkasi halkoja ja jäinen morsio toljotti häntä pinon päältä.

Siinä pääpiirteissää kaikki mitä muistan novellista. Aika laiha tulos, silti pidän novellia erinomaisena. 

Kymmenen minuuttia myöhemmin. Nyt olen lukenut novellin. Muistin sentään nimen oikein. Muuta en juuri muistanutkaan. Tarinan talonpojasta ja hänen vaimostaan kertoi suntio kertojalle majatalossa oluen ääressä. Laaksossa pappi ei suostunut hautaamaan naista ennen kuin talonpoika antaisi selityksen, miksi naisen naama oi niin karmeassa kunnossa. Suntio kertoi:

- No kas, talonpoika sanoi, kun hän oli kuollut, tein ilmoituksen kunnalle ja vein eukon halkovajaan isojen pöllien päälle. Kun sitten tuli aika ruveta pienimään pöllejä haloiksi, eukko oli ehtinyt jäätyä tönkäksi ja nostin hänet pystyyn seinää vasten. Suu ammoti auki, ja kun tulin iltaisin vajaan pienimään pöllejä, ripustin lyhdyn eukon suuhun.

- Miksi teit niin? pappi tiukkasi.

- En oikein tiedä, talonpoika vastasi.

- Teitkö niin montakin kertaa?

- Joka kerran, kun illalla menin vajaan pienimään pöllejä.

- Teit väärin ja pahasti, pappi sanoi. Rakastitko vaimoasi?

- Kyllä, rakastin minä. Rakastin paljon.

Voin vakuuttaa, että tällaisen hyisen novellin uudelleen lukeminen viilentää kuumia kesäaamuja ja parantaa parisuhdetta. En tahdo silti suositella sitä teille.

Lisäys 6.7.2005

Taas fakta ilkkuu fiktiota. Seuraava otsikko poimittu Rauno Räsäsen blogista:

Vantaalaismies asui vaimonsa ruumiin kanssa