Sivistyksen tiimoilta keskustelu karkasi Kirjailijan häiriöklinikalla seitsemään veljekseen. Totesin suutuspäissäni, että Seitsemään veljekseen pitäisi kirjoittaa uusi loppu, koska se esittää sivistyksen aivan liian auvoisena vaihtoehtona metsäläisyydelle. Kiiperi kehoitti minua kirjoittamaan uuden lopun. Seitsemään veljekseen! Jumaleison, Kiiperi tuntuu luottavan minun kykyihini!

Kiiperin takia en voinut täysin hylätä ideaa liian mitättömänä tai haasteettomana. Istahdin siis äsken tähän koneen ääreen vakaana aikomuksenani väsätä huomattavasti jylhempi ja uljaampi loppu Seitsemään veljekseen. Minulle sen Aleksis Kiven taikinamaisen lopun uudelleen leipominen olisi kakunpala. Siinä sitten istuessani juolahti mieleeni, että veljekset pitäisi kyllä muutenkin päivittää ja koko tarina pitäsi rakentaa, ajatella ja kirjoittaa toisin.

Ottaisin siis lähtökohdakseni seitsemän veljestä, jotka olisivat sietämättömän rikkaan espoolaisen makkaratehtailijan Gyllenbergin sietämättömän rikkaita perijöitä. Kertoisin, miten nämä sivistyksen marinoimat  degeneroituneet jukuripäät menettäisivät kaiken ja palaisivat luontoon, ähkisivät primitiivisesti jossain Ämmänsuon kaatopaikan takametsissä. Kilpailisivat lopulta ravintoketjun viimeisinä lenkkeinä ravinnosta matojen, nilviäisten, ympyräsuisten, polyyppien ja hajottajien  kanssa.  Mikä kuulakka kirjallinen idylli siitä syntyykään!

Olen nyt täynnä kirjoittamisen riemua ja viserrän kuin taivaan lintu. Olen päättänyt kirjoittaa koko läpyskän uusiksi:

Olipa kerran eteläisessä Espoossa meren rannassa aivan vitunmoinen pytinki, jossa budjasi seitsemän veljestä. Tai oikeastaan niitten mutsi oli ainoo joka varmasti tiesi, oliko ne veljeksiä vai ei, mut enivei.

Siinä rannassa ihan kävelymatkan päässä oli himmeetä muskelivenettä ja sumeetta risteilijää, joilla nää samat pellavaböögiset kalpeenaamat kävi hakeen mansikoita Kauppatorilta aamuskumpan blandikseksi. Ja autotallissa odotti jonossa Ferrarit ja Mersut painavaa kaasujalkaa ja sakonmaksukykyistä kuljettajaa...