Lähdön aika

Oli satanut kolmetoista päivää yhtä soittoa.

Maa ei ollut enää moneen päivään pystynyt imemään pisaraakaan vettä. Vesi muodosti

syviä lammikkoja kaduille ja pihoille. Se pysäytti liikenteen kokonaan. Se täytti kellarit ja

pyrki sisään liikehuoneistoihin ja asuintaloihin. Ihmiset yrittivät epätoivoisesti rakentaa

hiekkasäkeistä patoja, ettei tulviva vesi leviäisi kaikkialle. Korkealla mäellä seisovassa

kirkossa oli ahdasta, kun sinne keräännyttiin rukoilemaan, että sade lakkaisi.

Charlie makasi vetoisessa hökkelissä ypöyksin. Hän vaikeroi välillä ääneen, kun tuska yltyi

sietämättömäksi. Mustasukkainen kapakoitsija oli juottanut hänelle myrkytettyä viskiä. Kuiskittiin,

että viskissä oli rotanmyrkkyä. Kolme päivää ja kolme yötä Charlie oli maannut tässä haisevassa

loukossa. Nyt hän oli niin uupunut, ettei jaksanut hätistää edes kasvoillaan pörrääviä

kärpäsiä.

Charlie oli pyytänyt kutsumaan lääkärin paikalle, mutta kaupungin valkoinen lääkäri

ei suostunut tulemaan. Onnettoman puoskarin eräs laupias sielu oli lähettänyt

hänen luokseen. Ukkeli oli sekoitellut omia voodoorohtojaan ja juottanut niitä

Charlielle. Ei niistä ollut mitään apua. Lopulta Charlie käski loitsuäijän suksia helvetin kuuseen.

Charlie tunsi, että kouristukset olivat taas tulossa. Ne tulivat yhä tiheämmin ja tiheämmin

ja joka kerta pahempina. Hän tiesi, että hän kuolisi pian. Välillä hän menetti tajuntansa ja

näki painajaismaisia unia.

Charlie istui kitaralaukkunsa päällä tienristeyksessä. Musta varis istui aidalla ja

kallisteli päätään puolelta toiselle.

- Mitä sä odotat, poika? varis kysyi.

- En oikeastaan mitään. Mä yritän vain arvata, mihin suuntaan mun kantsis lähtee,

Charlie sanoi.

- Jaa-a. Mitä sä haluisit eniten maailmassa? Kerro se mulle niin mä kerron,

mihin suuntaan siun kantsii lähtee, varis raakkui.

- Eniten? Olla maailman paras blueskitaristi.

- Myisitsä sielus mulle, jos susta tulis maailman paras blueskitaristi?

- Sieluni? Miksikäs ei. Ei mulla muuta omaisuutta olekaan kuin sielu ja kitara.

Charlie havahtui horroksesta, kun oveen koputettiin. Sisään astui pappi.

- Terve. Olen isä MacCurtis. Mikä sinun nimesi on? pappi kysyi ja ripusti vettä

valuvan sadetakkinsa seinässä olevan naulaan.

- Charlie.

- Charlie, kertoivat, olet aika heikossa kunnossa.

- Jep, mun aikani lähenee loppuaan.

- Haluaisitko sinä pyytää syntejäsi anteeksi ja saada rauhan ja ikuisen elämän taivasten

valtakunnassa?

- Isä, mä olen menossa toiseen suuntaan. Helvettiin.

- Ei ole koskaan myöhäistä rukoilla anteeksiantoa, Charlie.

- Mun sieluni on kiinnitetty. Mä tein vuosia sitten sopimuksen, jota ei voi

purkaa.

- Eikö edes kaikkivaltias pysty sitä sopimusta purkamaan?

- Ei.

- Luoja sinua sitten varjelkoon! pappi sanoi ja teki ristinmerkin. Hän otti sadetakkinsa

naulasta ja lähti huoneesta alakuloinen ilme kasvoillaan.

Vuosia sitten Charlie varasti pienen summan rahaa, lähti plantaasilta ja

eksytti takaa-ajajansa rämesuolla. Vieläkin hän kuuli etääntyvien verikoirien

pettyneet ulvahdukset, kun hän sulki silmänsä, ja tunsi nenässään suokaasujen rikkimäisen löyhkän. Sen

jälkeisestä ajasta hän ei muistanut juuri mitään eikä halunnutkaan muistaa. Merkillisiä,

pelottavia muistikuvia, kuin unia, palasi joskus hänen mieleensä, mutta hän pyyhki ne

nopeasti pois.

Puolen vuoden kuluttua Charlie palasi ihmisten ilmoille. Kukaan ei tietänyt

mistä. Ryppyisten bluesukkojen ilmeet olivat ällistyneitä, kun he tulivat kuuntelemaan

hänen soittoaan. Charlie soitti peukalolla bassokomppia , lauloi ja veteli slide-putkella vielä

sekaan koristeita. Monet tulivat katsomaan hänen soittoaan ilta illan perään satojen

kilometrien päästä.

Ihmiset alkoivat juoruilla ja kuiskia kaikenlaista Charlien selän takana. Huhuttiin, että hän

oli tehnyt sopimuksen itse pirun kanssa. Toiset taas väittivät, että hän oli tavannut rämesuolla

sokean bluesukon, mestarin, joka oli opettanut hänelle taitonsa vähän ennen kuolemaansa.

Charlie ei vahvistanut mittän huhua.

Charlie alkoi viettää kulkurielämää. Hän kierteli kitaransa kanssa ristiin rastiin ympäri

maata. Hän soitti siellä, missä soittamisesta maksettiin, enimmäkseen pienissä räkälöissä,

joissa tykättiin bluesista.

Naisten kanssa Charliella peuhasi alvariinsa. Keikkojen jälkeen tussusta oli ylitarjontaa.

Eikä Charlie ollut ronkeli, hän pani melkein kaikkea mikä liikkui. Monet varoittivat häntä

toisten miesten naisten kanssa vehtaamisesta, mutta hän ei piitannut.

Niin oli käynyt tässäkin pikkukaupungissa. Charlie oli höylännyt kapakoitsijan muijaa

varaston nurkassa viljasäkkien päällä. Nainen väitti eläneensä selibaatissa koko avioliittonsa

ajan, koska kapakoitsija oli tuhkamuna. Saattoi ollakin, Charlie mietti, tosi kuumana

suttura ainakin kävi. Ei sille meinannut riittää mikään.

Kouristukset tulivat taas ja kestivät kauemmin.

Varis, musta murhemieli, seisoi suuren kuusen latvassa ja raakkui. Charlie poimi kiviä

maantieltä. Saatana, etköhän lähde sieltä raakkumasta, hän ajatteli ja alkoi viskoa

kiviä kohti varista. Yksi osui kumahtaen variksen kylkeen. Se nousi rääkäisten ilmaan ja

lensi läheiseen puuhun.

Kerran kun Charlie istui tauolla pienen tuppukylän baarissa, valkoinen, silkiipaitaan

pukeutunut herra änkesi hänen pöytäänsä. Hän kertoi olevansa jonkun levy-yhtiön kykyjenetsijä.

Hän raahasi Charlien mukanaan Texasiin levyttämään. Hotellihuoneessa Charlie soitti nojatuolissa Stella-

kitaraa ja lauloi edessään seisovaan mikkiin levyllisen bluesia. Myöhemmin samana vuonna vielä lisää

lauluja. Eikä hän siitäkään hommasta kostunut muutamaa laihaa dollaria ja viskipaukkua enempää. Sen

jälkeen hän ei ollut kuullut niistä lauluistaan mitään. Keikalla hän veivasi niitä samoja lauluja edelleen.

Aikaisin tänä aamuna /kun koputit ovelleni/Aikaisin tänä aamuna /kun koputit ovelleni /

Sanoin 'Terve Saatana, /taitaa olla lähdön aika'.

Minä ja Paholainen /käveltiin rinnakkain /Minä ja Paholainen /käveltiin rinnakkain /

Lupasin piestä naistani /kunnes se on atomeina

Haudatkaa ruumiini /valtatien varteen /Haudatkaa minut /valtatien varteen /

Että sieluni voi nousta /helvetinkoiran satulaan.

Kun seuraava kohtaus tuli ja otti Charlien pihteihinsä, hän sulki silmänsä ja antoi

kuoleman asettua taloksi.

Musta varis lensi läpi ikkunan ja lasi hajosi tuhansiksi sirpaleiksi lattialle. Se lensi

hänen rinnalleen ja kosketti häntä nokallaan kevyesti kasvoihin. Charlie yritti nostaa

kättään ja huitaista sitä. Käsi ei liikahtanutkaan. Varis katsoi häntä silmiin ja nokkaisi

uudelleen, niin kovaa, että iho aukesi ja verta alkoi valua valkoiselle lakanalle.

Samaan aikaan kun Charlie irrotti otteensa elämän otelaudasta, sade taukosi. Pilvien raosta

kurkisti auringon ensimmäinen säde. Mutta Charlie ei enää kuullut kaduilta kantautuvia riemun

kiljahduksia.

Oli satanut kolmetoista päivää yhtä soittoa.