20050228-albatross-web-day7-085020-small

Tuulee. Luihin ja ytimiin. Kiirehdin kaulukset pystyssä yli Lauttasaarensillan. Satamassa jättiläismäiset nosturit nokkivat kontteja kuin linnut, kun tavaraa siirretään laivoista maihin ja maasta laivoihin. Lisään vauhtia ohi Kaapelitehtaan ja läpi moderniksi rakennetun Ruoholahden. Päätän mennä syömään ja lämmittelemään Hietalahdenrannan Salveen. Silakoita ja muusia. Suuren hotellin edessä talvi on pukenut Venäjältä ostetun sukellusveneen morsiuspukuun. Miten suloinen tappokone, ajattelen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tilaan oluen. Parrakas piippumies viittoo minua pöytäänsä. Katson kysyvästi baarimikkoa.

 

- Se on Kapteeni. Tarinankertojien sukua. Puhuu omiaan. Jos olet hyvä kuuntelija etkä piittaa tarinoiden pikku heikkouksista, saatat nauttia sen jutuista. Viljelee mustaa huumoria ja väistelee totuutta kuin Paroni von Munchhausen...

 

Menen Kapteenin pöytään ja puristan ojennettua kättä.

 

Kapteeni Lindholm, seitsemän meren kauhu, hän esittelee itsensä ja hymyilee. Pitkä mies, nyt jo vähän lysähtänyt. Ahvoituneet kasvot, harmaat lyhyeksi leikatutut hiukset ja uteliaat silmät.

 

Kerron nimeni ja kolistamme tuoppejamme yhteen ja lotkotamme kylmää kaljaa.

 

- Oletko ollut merillä? Kapteeni kysyy.

- En. Mutta olen lukenut paljon meriromaaneja...

- Vai meriromaaneja. Oleko sinä koskaan kuullut tarinaa albatrossista?

- En tiedä.

 

Kapteeni kulauttaa pitkän ryypyn ja alkaa kertoa:

 

-    Yli kaksikymmentä vuotta sitten, vielä nuorena miehenä, työskentelin merentutkimusaluksella, Poseidonilla, erään Frimanin kanssa. Me molemmat olimme ammattisukeltajia. Ei ollut perhettä taakkana eikä mitään sidoksia tänne Suomeen. Oli helvetin nastaa kierrellä maailman meriä ja satamakaupunkeja. Varsinkin talvisin. Olimme vapaita kuin taivaan linnut. Eri nainen joka satamassa, tiedäthän sinä, yhtä juhlaa. Ja sukeltaminen kirkkaissa ja puhtaissa vesissä oli unelmien täyttymys.

 

Eräänä yönä olimme ankkurissa lähellä Uuden –Seelannin rannikkoa, kun nousi hirmumyrsky. Laiva irtosi ankkurista ja jo aikaisemmin lakkoillut kone ei käynnistynyt. Ajelehdimme kolme päivää  ilman ohjausta kivitalonkokoisten aaltojen murjottavana.Lopulta törmäsimme matalikkoon ja laiva yksinkertaisesti repesi kahtia ja katosi pinnan alle. Vain kolme miestä pelastui: minä, ruotsalainen kokki Sundin ja Friman. Kaikki muut hukkuivat Olimme autiolla luodolla, jossa ei ollut mitään  kasvustoa tai

elämää. Tilanne näytti toivottomalta. Kaiken lisäksi Friman oli kolauttanut päänsä laivalla vallinneessa kaaoksessa ja menettänyt näkökykynsä ja Sundinilla oli reidessä syvä avohaava.

 

Tutkin taskuni ja löysin toimivan bensasytkärin. Keräsin rannalle ajautuneita ajopuita ympäri luotoa. Löysin myös Poseidonin miehistön ruumiita, ja erään taskusta sveitsiläisen linkkuveitsen. Hautasin ruumiit pehmeään rantahiekkaan.

 

Väsäsin pienen nuotion. Frimanin homma oli heittää puuta tuleen merkiksi

mahdollisille pelastajille. Sundin oli harvemmin tajuisssaan.Onneksi poltettavaa puuta

löytyi riittävästi rannalta. Kallioon muodostuneista luonnonaltaissa oli täysin

juomakelpoista sadevettä. Tiesin, että janoon me emme ainakaan kuolisi, mutta nälkään... Ei ollut mitään, mistä voisi tehdä koukkuja, joilla voisi kalastaa, eikä siimaa. Eikä meillä olisi kyllä ollut koukkuihin mitään syöttejäkään. 

 

Luoto näytti olevan albatrossien vakituinen levähdyspaikka. Ne eivät kuitenkaan

pesineet luodolla. Poimin rannalta sopivia heittokiviä ja yritin päiväkausia tappaa

albatrosseja kivittämällä. Mutta albatrossi ei ole tyhmä lintu: kun minä tulin

liian lähelle,  lintu lehahti lentoon. Välillä odotin tuntikausia kivenkoloissa. Mutta

puutunein jäsenin en onnistunut edes osumaan yhteenkään.

 

Sundinin haava alkoi märkiä ja hän teki kuolemaa. Hän lauloi surullisia ruotsalaisia

kansanlauluja, jotka masensivat meitäkin. Kärsimme kaikki nälästä kovasti. Kun Sundin

kuoli, olimme olleet luodolla kymmenen päivää. Jo pari kertaa mielessäni oli käynyt

äärimmäinen vaihtoehto: olisi kaivettava esiin jonkun toverin ruumis hiekasta ja

syötävä ihmisen lihaa. Tai sitten toinen vaihtoehto oli kuolla nälkään. Kun Sundin

kuoli, säästyin kaivamisen vaivalta. Sitä paitsi haudattu liha oli jo varmasti

mädäntynyttä. Paloittelin ruumiin ja paistoin Sundinin ruumiinosia hiilloksella sokealle

ystävälleni ja itselleni. Se oli vastenmielisintä, mitä olen elämässäni kokenut. Leikkasin

loput lihat linkkuveitsellä ohuiksi fileiksi, ripottelin päälle merisuolaa ja asettelin

laudan päälle aurinkoon kuivumaan. Se on perinteinen tropiikin tapa saada ruoka

säilymään. Olin nähnyt niin tehtävän kalalle aikasemmin reissuillani Kambodzassa.

 

Valehtelin Frimanille aina, että sain taas saaliiksi albatrossin. Friman söi Sundinia

mainiolla ruokahalulla ja toipui nopeasti. Näkökyky ei kuitenkaan palannut. Minäkin

pysyin siinä sivussa hengissä. Kun meidät kuukauden kuluttua pelastettiin, olimme kohtuullisessa  kunnossa.

 

- Hieno tarina, sanon ja tilaan lisää olutta. Te pysyitte hengissä harrastamalla kannibalismia. Onhan näitä juttuja ollut kautta maailman sivun. Sodissa, lento-onnettomuuksissa, jopa kerrostaloasunnoissa...

- Niin on, mutta tämä tarina ei olekaan vielä lopussa., Kapteeni sanoo. Katsos Friman kutsui minut yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin syömään Suomeen. Kerroin äskettäin eräälle suomalaiselle kirjailijalle tämän koko tarinan ja hän halusi kirjoittaa siitä novellin. Hän lähetti minulle kuvauksen Frimanin ja minun jälleennäkemisestä kahdenkymmenenvuoden jälkeen. Minusta se oli aika onnistunut. Haluatko lukea sen, kun olet enemmän lukumiehiä?

- Mielelläni.

 

Kapteeni sytyttää käyrän piippunsa, kaivaa povitaskustaan nuhruisen paperipinkan ja ojentaa sen minulle. Alan lukea.

 

- Hieno auringonlasku, Friman sanoo ja sytyttää paksun sikarin.

-  Todellakin, tarjoilija vastaa ja ihmettelee, miten ihmeessä Friman, sokea mies, tietää,

että horisontissa rantaravintolan jättimäisten lasi-ikkunoiden takana punainen pallo putoaa

sihisten mereen.

 

Pitkä mies loikkii reippain askelin läpi ravintolasalin kohti Frimanin  pöytää ja huutaa jo

kaukaa:

- Friman, Daniel Friman, vanha veikko.

 

Friman nousee tuolistaan ja levittää kätensä. Miehet syleilivät  ja mäiskivät toisiaan

selkiin selvästi liikuttuneina.

- Limppu perkele, Arto Lindholm. Siitä täytyy olla yli kaksikymmentä vuotta.

- Siitä on tänään kaksikymmentäyksi vuotta  ja kolme päivää, Danu.

- Luojan kiitos, me selvisimme kuitenkin hengissä.

- Älä muuta viserrä, vanha veikko.

- Mukavaa, että olet täällä. Käy istumaan pöytään.

 

Miehet istuvat pöytään ja tarjoilija ilmestyy paikalle. Hän tuo miehille pullon viskiä ja

huurteiset oluet.

- Otin vapauden  tilata juotavaa.

- Loistavaa. Entä ruoka? Minulla on kiljuva nälkä. Tiedäthän sinä Finnairin sapuskat...

- Tilasin jo ruokaa. Erikoislistalta. Harvinaista herkkua. Mutta se on vielä yllätys...

 

Miehet nostavat viskilasit ilmaan ja  kilistävät nitä hymyillen toisillensa.

- Poseidonille, he huutavat yhteen ääneen ja kulauttavat lasit tyhjiksi.

- No, kerro kaikki, Friman vaatii. – Sinä siis asut New Yorkissa. Mitä sinä teet

elääksesi? Oletko naimisissa? Onko sinulla lapsia?

- En tee enää mitään. Olin kymmenen vuotta erään suomalaisen sijoittajan

kakkosmiehenä. Hän teki miljoonia rakennusbisneksellä. Hänellä ei ollut lapsia eikä

sukulaisia. Hän kuoli ja jätti kaiken minulle. Minulla on upea meksikolainen vaimo ja

fiksu tytär, joka opiskelee Harvardissa. Entä sinä? Miten elämä on sinua kohdellut?

- Ei kehumista. Onnettomuudesta asti olen ollut yhteiskunnan elättinä. Lapsia minulla

ei ole eikä vaimoa; kukaan ei huolinut ristikseen sokeaa miestä.

 

Tarjoilija tulee höyryävien annoksien kanssa. Hän asettaa lautaset miesten eteen ja kaataa

punaviiniä valossa kimalteleviin laseihin. Sitten hän toivottaa hyvää ruokahalua ja haihtuu

keittiöön.

 

- Mitä tämä oikein  on? Kanaa?

- Maista ja yritä arvata.

 

Lindholmia ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Hän leikkaa palan lihaa ja työntää sen

haarukalla varovasti suuhunsa.

 

- Mmm… mureaa lihaa, hän sanoo ja leikkaa lisää.

- Ei huonoa kannatta tilatakaan. Onko maku tuttu?

- Ei. Voisiko tämä olla suomalaista riistalintua? Riekkoa?

- Ei sinne päinkään. Arvaa uudestaan.

- Sorsaa?

- Ei ole sorsaakaan.

- En minä tiedä.

 

Friman ei sano mitään. Hän katselee vielä hetken ystävänsä ruokailua ennen kuin  tarttuu

itse haarukkaan ja veitseen. Hän leikkaa siistin palan omasta lihastaan ja työntää sen

hitaasti suuhunsa. Heti ensimmäisen puraisun jälkeen hänen kasvonsa valahtavat kalpeaksi

ja silmät pullistuvat päässä. Hän kutsuu tarjoilijan paikalle.

 

- Voisitteko saattaa minut miestenhuoneeseen, olkaa hyvä, Friman pyytää tarjoilijaa.

- Mikä hätänä, vanha veikko? Voitko sinä pahoin?.

- Ei mitään hätää. Pieni hetki vain, anteeksi.

 

Friman nousee ylös ja tarjoilija taluttaa hänet miestenhuoneeseen. Lindholm keskeyttää

oman ruokailunsa ja jää kohteliaasti odottamaan. Kohta vessasta kuuluu laukaus. Se on kuin

vanhan miehen yskäisy. Tarjoilija sulkee ovella miestenhuoneeseen ryntäävän

Lindholmin tien. Hän kertoo, ettei mitään ole enää tehtävissä. Friman ampui itseään

suoraan suuhun. Ei kannata mennä sisään, tarjoilija sanoo, näky on sotkuinen.

 

Lindholm kääntyy ja palaa pöytään. Hän lysähtää istumaan tuoliin. Tarjoilija seuraa hänen

perässään ja kaataa hänen lasiinsa täyteen viskiä.

 

- Kiitos, Lindholm sanoo.

 

Hänen katseensa osuu ruokaan lautasella ja hän muistaa Frimanin arvuuttelun.

 

- Ai niin, mitä tämä liha oikein on?

- Albatrossia. Herra Friman vielä varmisti asian, kun talutin häntä vessaan.

- Mitä!? Albatrossia!?  Ei voi olla totta! Tämä selittää kaiken. Luulin, ettei albatrossia

tarjoilla  missään maailman ravintolassa. Ihmiset eivät suostu syömään sitä, koska

yleisesti uskotaan, että albatrossin tappaminen tuottaa huonoa onnea.

-  Herra Friman tilasi albatrossin täksi illaksi yli puoli vuotta sitten. Hän kertoi, että

rakas ystävä oli tulossa häntä tervehtimään. Meidän ravintolamme on kuuluisa siitä, että

se hankkii aina sen mitä asiakas haluaa. Varsinkin jos sitä pyytää herra Frimanin

kaltainen herrasmies ja vanha asiakas.

-   Ymmärrän. Poliisit tulevat kohta ja  kaikki muut ovat lähteneet, eikö totta? Istukaa

alas ja kaatakaa itsellenne kunnon tujaus. Tämä oli rankka kokemus teillekin. Minä

kerron teille, mikä yhdisti minua ja Frimania, jos teillä on aikaa kuunnella.

-  Sopii, tarjoilija sanoo ja istahtaa alas. Hän avaa paitansa ylänapin, höllentää

kravattiaan ja kaataa itselleen viskin.

 

 Lindholm kertoo koko tarinan.

 

- Ja nyt kun Friman sitten maistoi ensimmäisen kerran albatrossia, hän tajusi kaiken.

Hän ymmärsi heti, että häntä oli kusetettu, tarjoilija sanoo päätään raapien.

- Juuri niin, Lindholm nyökkää.

-  Huh, tarjoilija sanoo ja puree nyrkkiään.

-  Siksi Friman meni miestenhuoneeseen ja ampui itsensä. Enkä syytä häntä siitä, Lindholm sanoo ja pyytää tarjoilijaa tuomaan laskun.

- Albatrossin syöminen tuotti huonoa onnea, tälläkin kertaa, tarjoilija sanoo ja lähtee hakemaan laskua.

 

- Mutta sinähän söit myös albatrossia. Eikö se tuottanut sinulle huonoa onnea? kysyn, kun ojennan liuskat takaisin Kapteenille.

 

- Tuotti se. Menetin kohta sen jälkeen kaiken...perheeni, omaisuuteni, terveyteni... ihan kaiken ja palasin lopullisesti Suomeen, kapteeni sanoo, vetää talviturkin päälleen ja häviää ovesta Helsingin jäätävin tuuliin.