Parnasson uuden numeron 5/2006 pääkirjoituksessa Jarmo Papinniemi siteeraa Péter Nádasia: "Ero kirjallisuuden ja ajanvietteen välillä on selvä. Ja minä kuulun kirjallisuuden puolelle. Viihteessä tähdätään siihen, että lukija ei ylläty. Kirjallisuus taas on löytöretki, lukija löytää asioita ja ajatuksia, joita teksti ei paljasta suoraan."

Minusta Nádasin esittää väitteensä liian absoluuttisena, mustavalkoisena. En tiedä, onko ajanviete tässä viihteen synonyymi. Minusta viihdettä on kaikki mikä viihdyttää. On se sitten Dostojevskia tai Lucky Lukea. Dostojevski on myös kirjallisuutta. Ajanviete tai viihdyttämisaspekti ei sinänsä sulje pois kirjallisia ansioita. Tästä syystähän esimerkiksi  50-luvun modernistit eivät arvostaneet Waltarin historiallisia romaaneja pätkääkään.

Nádasin mielestä viihteessä tähdätään siihen, ettei lukija ylläty. Minusta taas viihteessä tähdätään nimenomaan siihen, että lukija yllättyy, mutta sen yllätyksen jälkeen lukijalle ei jääkään mitään muuta pureskeltavaa. Viihde on kertakulutustuote. Se ei kestä uutta lukemista, siihen ei ole ladattu rivien väleissä olevia jännitteitä, se tyhjenee yhdellä lukemisella, siihen ei huvita palata.

Hyvän viihteen tekeminen ei ole helppoa, on se sitten kirjallisuutta tai Lenny Brucea.

Minusta hyvä kirjallisuus on hyvää ellei parasta ajanvietettä ja viihdettä. Se on sitä minulle.

Kirjallisuuden ja viihteen välisen keskustelun ongelma on se, ettei koko keskustelussa koskaan määritellä peruskäsitteitä, ei määritellä sitä, mistä lopulta keskustellaan. 

Hannu Mäkelä muuten hämmästeli Rikhardinkadun kirjastossa esitellessään Parosen elämäkertaa tätä suomalaista dekkarihuumaa. Hän sanoi, että hyvät dekkarit kuten Raymond Chandlerin kirjat ovat hyvää kirjallisuutta. Suomalaista dekkarikirjallisuutta hän piti roskana.

Kukapa meistä ei haluaisi portinvartijaksi.