Ludwig Wittgenstein

Torstaina 12.10. klo 18.00 Wetterhoffin auditorio, Wetterhoffinkatu 4, Hämeenlinna.

Tilaisuuden ohjelma (järjestys):

Lassi Kämäri lukee Erno Paasilinnan aforismeja
Hilja Mörsäri: Tavoittamattoman tavoittelua - aforismi kirjallisuuden lajina
Tarmo Palonen: Miten aforismit syntyvät
Johannes Ojansuu: Aforismi ja filosofia
Anne Hänninen: Aforismi ja runo
Lassi Kämäri: Aforistikko vallan vahtikoirana
Maija Paavilainen: Ilon ja toivon aforismit

Lämminhenkinen tilaisuus. Paikalle oli raahautunut noin 100 ihmistä. Hämmästyttävä määrä Hämeenlinnassa, perinteisesti kulttuurivihamielisessä kaupungissa, jossa kävelykeppikin on jääkiekkomailan muotoinen. 

Jokaisella esiintyjällä oli oma, tunnistettava, vivahteikas ääni. Se piti valppaana ja esti pitkästymisen. En lähde tässä ruotimaan kollegoiden esityksiä sen tarkemmin, voin vain sanoa, että jokainen veti oman osuutensa tyylikkäästi, asiantuntemuksella.

Onnittelin Hilja Mörsäriä vielä kerran Wsoy:n tunnustuspalkinnosta. Tutustuin Anne Hänniseen, joka on äärimmäisen herkkävireinen lyyrikko ja koskettava aforistikko. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen hänen lauseensa "Me särjetyt, me viiltävät". Samoin keskustelin Johannes Ojansuun kanssa filosofisia. Hän lähestyi aforistiikkaa Wittgensteinin pitkospuita pitkin. Kerroin Maija Paavilaiselle, että hänen poikansa on minun hyvä kaverini ja hieno ihminen.

Huoneen takaosan varjoissa istui kaksi kirjailijaa, molemmat pitemmän proosan raskasta sarjaa, Olli Jalonen ja JiiPee Koskinen, ystävä, mies joka muistuttaa Metallican James Hetfieldiä, kirjoittaa tunnollisesti kuin kone tiiliskiviromaaneja ja bloggaa. Kävin lyömässä tassua ukkojen kanssa tilaisuuden jälkeen. Kerroin Olli Jaloselle, että olimme joskus samassa koulussa, Poltinahon lukiossa. Siellä on kuulemma nykyään vain yläaste. Jalonen muisteli, että Suomen Kuvalehti kävi joskus ottamassa kuvan heidän luokastaan. Se julkaistiin kuvatekstillä "Suomen huonoimman koulun oppilaita".

Pikavuoro pilkkoi pimeyttä Aleksisi Kiven kirjojen maisemissa eteläisessä Hämeessä. Palailimme takaisin Helsinkiin riehakkaan aforistisissa tunnelmissa. Olimme taas kerran täynnä uskoa ja toivoa lyhyen lauseen taikaan. Perillä Kampinkeskuksessa edessämme rullaportaissa seisoi reppuselkäinen tutunoloinen hahmo. Se oli Pentti Linkola. Minne lie menossa puolustamaan luonnon etuja, tuo väsymätön 2000-luvun Don Quihote, jonka tuulimylly on talouskasvu. Emme viitsineet mennä juttusille, oli jo niin myöhä, mutta päätimme pyytää häntä puhumaan Suomen aforismiyhdistyksen tilaisuuteen joskus tulevaisuudessa.