Mikäpä sopisi paremmin veret seisauttavaan tammikuiseen ja lumiseen Suomeen kuin verenkiertoa elvyttävän flamenco-sarjan katsominen Orionissa. Kaveri ehdotti flamenco-savottaa ja minä suostuin oitis.

Muistelin lämmöllä monia menneisyyden virtaan uponneita ihmisiä, kun istuin tuoreen kantakortin kanssa elokuva-arkiston aulassa odottamassa sisäänpääsyä. Intohimoisimpia flamenco-elokuvien ystäviä lukumäärästä päätelleen näyttivät olevan vanhemmat naisihmiset.

Orionin penkit olivat ennallaan, samoin ruhtinaalliset jalkatilat. Kiitos molemmista.

Carlos Sauran elokuva Veren häät pohjautuu Garcia Lorcan näytelmään. Sauran dramatisoinnissa joukko ihmisiä tanssii peilisalissa flamencoa. Peilien, kameroiden ja tanssijoiden leikki on täynnä yllätyksiä, riemua ja kaksoiskuvia. Saura on sanonut, että "kameran sijoittaminen peilin eteen rinnastaa sen, peiliin, jonka edessä tanssijat harjoittelevat, tai yleisöön, joka on myös tavallaan kuvitteellinen peili".

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei tanssi ole paras keino välittää tarinaa. Eikä se nytkään oikein välittynyt. Tanssin vahvuus onkin enemmän tunteiden välittämisessä. Hidastetetun ja ylipitkän puukkotaistelun koreografia elokuvan lopussa meni melkein parodian puolelle ja vältti nippanappa rämäkät naurut. Anteeksi rahvaanomaisuuteni, arvoisat lukijat ja Veren häiden ystävät.

Rakastan flamenco-musiikkia. Sen ryöpsähtelevää rytmiä. Ja flamenco-tanssijoiden temperamenttia, uhmakkuutta ja kohtalonomaisuutta. Molempia oli kyllä tarjolla runsaasti Sauran Veren häissä. Kuitenkin olo jäi jotenkin sanomattomalla tavalla valjuksi. Jäin miettimään, että pitäisisikö tuntea espanjalaista kulttuuria , jotta voisi ymmärtää Veren häiden kaltaisia elokuvia.

Flamenco-savotta jatkuu ensi viikolla, ja tahti tiivistyy.  Ohjelmassa ovat Beletan Los Tarantos, Sauran Flamenco ja Carmen.

Aye!