Helsingin Sanomat luulee, että suomalaiset kirjailijat ovat edelleen järkyttyneitä kääntäjä Stefan Mosterin esittämästä kohta vuoden vanhasta lausunnosta. Eivät ole, eivätkä ole koskaan olleetkaan. Suurin osa kuuli silloin ensimmäisen kerran Stefan Mosterista. Nyt suurin osa on unohtanut Stefan Mosterin. Paitsi Helsingin Sanomien kultturitoimitus, jonka jumalan ruoskana Stefan Moster toiminee seuraavalle vuosituhannelle asti.

Helsingin Sanomien älymystöraati jatkaa hupaisaa toimintaansa. Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa. Toivottavasti nämä imartelulla itsehäpäisyyn harhautetut sielut rimpuilevat pitkään Hesarin älyllisessä liekanarussa. Seuraavassa Juha Sihvola antaa harvinaisen vankan todistuksen suomalaisen älykön konkurssista:

"Suomalainen kirjallisuus on esim. 60-luvun loppuun verrattuna menettänyt paitsi yhteiskuntakriittisen teränsä myös suuren osan kulttuurisesta näkyvyydestään ja vaikuttavuudestaan. Jonkun pitäisi nyt ladata veltolle pullasuttukirjallisuudelle samanlainen täystyrmäys kuin Esa Saarinen ja Anja Kauranen esittivät 1980-luvun alussa.

Kirjallisuuspalkintoja kyllä saa jakaa ja mieluummin nykyistä suurempiakin, kunhan palkitsemisen arvoista löytyisi. Pintajulkisuudesta ja suppeudesta narisevat lähinnä katkeroituneet pöytälaatikkokirjailijat, joissa ei ole Suomen kirjallisuuden tulevaisuus."

Kannattaa lukea Erno Paasilinnan puheenvuoro Eino Leino -seuran kokouksesta Hotelli Helsingistä 30.9.1980. Lähtökohtana oli "täystyrmääjien", Sihvolan kirjallisten ihanteiden, Kaurasen ja Saarisen artikkeli Ylioppilaslehdessä. Molemmat alustivat myös kokouksessa. Paasilinnan puheenvuoro alkaa näin:

"Minulla on edessäni vain tämä Ylioppilaslehden artikkeli. Se on hyvin innostunut, vaikka minusta innostus onkin kyvyn lajeista yksi vaarallisimpia. Mitä korkeampi sen aste on, sitä varmemmin kaikki itsekritiikki kaatuu sen alle. Tässä artikkelissa on siinä suhteessa oikein hyvin onnistuttu. Tyyli on peräisin 1920-luvulta, se on hautausmaitten tyyliä, ja outoa on että sitä käyttää nuoriso.

Palsta 1: mainitaan Elmer Diktoniuksen ajatelma: "Kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät." Kirjoittajat ovat akateemisia kansalaisia ja käyneet koulua noin 20 vuotta. He ovat selviä laitoskasvatteja. Heidän tähänastisen elämänsä on vain yksi pitkä koulumatka kotoa yliopistoon. Minusta on rohkeaa puhua villeistä linnuista tällaisin edellytyksin. Koko nuoriso taas on paljon laajempi käsite: heidän joukossaan on varmasti villejä lintujakin. Emme tosin tiedä missä he ovat, koska he ovat villejä. Tässä hotelissa en usko heitä olevan..."