Olen leikkivä lapsi. Leikin, innostun, kyllästyn, lopetan ja löydän taas uuden leikin. Niin on aina käynyt, niin tulee aina käymään. Niin kävi musiikin kuuntelulle, elokuville, lukemiselle, kirjoittamiselle, soittamiselle, laulamiselle, kirjallisuudelle - vain muutamia mainitakseni. Kaikissa leikeissä saavutin jonkinlaisen tason. Joissakin leikeissä jopa sellaisen tason, joka tuotti nautintoa muille ihmisille. Se hämmästytti minua. 

Taloni on kuin iso leikkihuone, jossa hylätyt leikkikalut kummittelevat, muistuttavat menneistä ajoista, innostumisista. Siinä kaikessa on jotakin varsin aavemaista, vastenmielisen materialistista ja äärimmäisen turhaa. Se on minun julkisin päiväkirjani ja elämäkertani.

Samanlainen leikki on ollut bloggaaminen. Jaksoin sitä yllättävän pitkään. Oli niin värikkäitä ja haasteellisia leikkikavereita. Nyt olen kyllästynyt. Leikit on leikitty. Sen ymmärtäminen ei vaatinut edes ankaraa itsetutkiskelua.

Sen olen kuitenkin elämässä oppinut, että parhaisiin leikkeihin voi aina palata. Onko bloggaminen yksi niistä - sen näyttää aika.