Olen lukenut yhä uudelleen Kemppisen kanonisointiviritelmän  Kalle Päätalon puolesta uusimmasta Kanavasta. Minusta Kemppinen kyllä taisteli kuviteltuja vihollisia, aaveita vastaan. Kuten hän itsekin totesi modernistit eivät juuri kunnioittaneet Päätalon rönsyilevää ja pikkutarkkaa tapaa kirjoittaa. Mutta Kemppisen mainitsemat modernistit purevat jo nurmikkoa.

Lukeva yleisö sen sijaan on rakastanut ja ostanut Päätalon kirjoja -ja tunnustusta ja ihailua tuli mm. edesmenneeltä kansantaitelija Juice Leskiseltä. Mutta kun mikään ei riitä...

Eniten minua ihmetytti Kemmpisen apologiassa se, miten hän sen teki. Hän otti keppihevosekseen aika virmakan kirjallisen orin, Veijo Meren. Hän arveli, että Meren Manillaköyden kieli on vanhentunutta verrattuna Päätalon kieleen. Siltä istumalta luin Manillaköyden; voin vakuuttaa, että Kemppinen puhuu paskaa. Meren kieli on edelleen täsmällistä ja elävää. Se ei ole vanhentunut tai menettänyt tehoaan laisinkaan.

Miksi Kemppinen valitsi juuri vertailevan, toista laskevan ja toista nostavan tavan puolustaa Päätalon tuotantoa?

Metodi oli minusta täydellinen virhearviointi, sivistymätön ja loukkaava.

Ja aivan kuin Veijo Meren tuotanto olisi loppunut Manillaköyteen! Suvereenina kirjailijana Meri on kokeillut monia kirjallisuudenlajeja. Hän on julkaissut runoja, käännöksiä (Hamlet, Testamentti)), librettoja, elämäkertoja, esseitä, , tv-dramatiikkaa, romaaneja, tutkielmia, näytelmiä, kuunnelmia, asiaproosaa, novelleja, historiallisia kirjoituksia ja etymologisen sanakirjan.

Esimerkiksi Meren sotanovellien paikka ollisi maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa.

Olen niin tuohtunut vieläkin Kemppisen ymmärtämättömyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, etten kykene kirjoittamaan tarpeeksi tunteettomasti ja terävästi. Kuten modernisti.