Työmatkalla silmäni osuivat luonnontieteellisen museon seinällä roikkuvaan jättiläismäiseen julisteeseen. Kuvassa suomalaisen metsän jättiläinen, kruunupäinen uroshirvi, seisoo joen rannalla ruskaisessa maisemassa. Julisteessa lukee "Luonto kutsuu museoon".

Mutta eihän se niin mene. Kuvan viesti on selvä. Eläväinen hirvi houkuttelee meitä ihmisiä metsään katsomaan elävää luontoa, sen jäljittelemätöntä kauneutta ja puhtautta. Luonto kutsuu luontoon.

Miksi ihmeessä luonto kutsuisi meitä katsomaan luontoa luonnonnottomaan tilaan, museoon? Täytettyjä eläimiä, joiden elottomien silmien ja liikuumattoman ruumiin näkeminen tekee pelkästään murheelliseksi. Tai liimattuja luukasoja, nesteessä lilluvia matelijoita ja painajaismaisia mutaatioita

Ihminen esiintyy taas kerran luonnon nimissä ja yrittää huiputtaa. Minä menen mieluummin metsään kuin museoon. Toisaalta kun ihmiset tyytyvät näihin keinotekoisiin ratkaisuihin ja surkeisin jäljitelmiin luonnosta, metsä on minun. Vähiten siellä ihmisiä kaipaa.

Syksyinen metsä on hiljainen, lähes linnuton. Vain tuuli antaa puille puhevallan.