Paavo Haavikko oli minulle korvaamaton runoilija. Onneksi kirjat elävät – rakkaat ystävät. Surettaa vain, ettei niitä tule enempää.
Haavikko oli mestari, maestro. Jo esikoinen oli hämmästyttävä suoritus. Täysin kypsä, mullistava ja kirkas kokoelma.
Alla olevat runot voisivat olla yhtä hyvin vanhan ja viisaan Prosperon jäähyväiset maailmalle, vaikka ne ovat Haavikon esikoiskokoelmasta.
* * *<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.
Puhutaan monista muutoksista,
mutta tämän ainoan haluaisin väistää
ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,
hyödyttömiin päiviin,
jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä
ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan.
ja palata viileydessä autioihin taloihin,
joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,
mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.
Tiet etäisyyksiin (1951)
Pimeys odottaa. Vieras odottaa.
Kartoittamattomien ulottuvaisuuksien merellä
maailmalla maailmojen veroisella
haaksirikkoudun muita maailmoja vastaan.
Mustat vaunut tulevat. Seudut kukkivat sumuun.
Minuun Jumalat vajoavat. Minuun hiljaisuudet vaikenevat.
Tiet etäisyyksiin (1951)
Mihin me lopumme mihin me lopumme
niin kuin väsyneet eläimet
armon laaksoihin
ilman jumalaa ilman jumalia
mistä me tulemme meren ilosta
niin kuin meri ensin tuli
olematta meri kenenkään kutsumana
meren ilosta meren ilosta.
Tuuliöinä (1953 )
* * *
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.