Olen harrastanut viime aikoina paljon rinnan lukua, Paavo Haavikkoa ja Mauno Saarta, Erno Paasilinnaa ja Panu Rajalaa ja viimeksi Arto Salmista ja Harri Haanpäätä.

Satuin nimittäin löytämään Kari Levolan toimittamasta kirjasta Kirjailijan työmaat Jari Järvelän tekstin Rakastajatar Thaimaassa, jossa hän arvioi nasevasti suomalaisten kustannustoimittajien ammattitaitoa. Hän siteeraa tekstissään myös kirjettä, jonka hänelle on lähettänyt Arto Salminen. Siinä Salminen sivuaa suhdettaan kustannustoimittajaansa Harri Haanpäähän, mieheen, joka on korostanut kustannustoimittajan (lue:itsensä) panoksen merkitystä kirjojen syntymiseen. Siteeraan pätkän Salmisen kirjettä Järvelälle:

"Minulla on ollut Haanpää kustannustoimittajana koko ajan. Hän on kaiketi Suomen kuuluisin alallaan ja häntä pidetään yleisesti yhtenä parhaista. Minussa on kai vikaa kun en ole koskaan huomannut hänen työsssään mitään nerokasta. Päinvastoin. Hänen kuuluisat saatekirjeensä ovat toivottoman sekavia. Virkkeet kiemuraisia, pitkiä sadoilla välimerkeillä sotkettuja ja lopulta ne kumoavat itsensä. Olin aluksi aivan epätoivoinen kun yritin korjata tekstiä hänen ohjeidensa  mukaan. Sittemmin opin, että kannattaa vain sanoa joo joo ja tehdä korjaukset täysin omavaltaisesti. Kyllä tekstiä osaa korjata kun se on ollut pari kuukautta kustantajalla. Sitä katsoo ulkopuolisena. Kun palautan tekstin, kerron Haanpäälle, että kaikki korjaukset on tehty mitä hän pyysi. Haanpää toteaa, että nyt se on tosi hyvä."

Kun sitten lukee perään Haanpään surumielisen kirjoituksen Erään taistelun kuvaus Parnassosta, jossa kirjailija Salmisen ja kustannustoimittaja Haanpään suhde on ymmärtävä, ongelmaton ja auvoinen kuin vanhan avioparin, ei voi olla epäilemättä, että joku harrastaa itsepetosta.