Poika oli vaihtanut taustakuvan koneelleni.

Kuva on syksyinen ja aurinkoinen, valoisa. Siinä on tie, jota reunustavat jättimäiset vaahterat. Tie on lähes peittynyt pudonneista lehdistä, silti mustarunkoiset puut ovat edelleen tuuheina kullankeltaisista lehdistä.

Tie, lehdet ja puut kutsuvat minua maisemaan. Voisin kävellä potkiskellen läpi lehtikasojen, hipaista puiden karkeaa poskea. Ehkä intiaanikesän leppeä tuuli hivelisi hiuksiani kuin rakastetun käsi. Kävelisin kohti aurinkoa, kohti valoa, hymyilevän koiran kanssa. Se saisi välillä hepuleita ja yrittäisi napata ilmasta tuulen kourimia lehtiä.

Kuvassa on lempi syyssääni ja maisemani. Mistä ihmeestä poika sen tiesi?

Kuvassa on samanlaista selittämätöntä imua ja lempeyttä kuin tyhjyydessä rotkon reunalla, kuoleman imua.