Pirjo Hassinen kirjoittaa nasevaa kritiikin kritiikkiä Parnasso blogissa. Oikein piristävää, oikein piristävää.

Sain esikoisteokseni ilmestyessä neuvon, jota olen noudattanut tähän päivään asti: älä koskaan vastaa kirjojesi kritiikkiin. Päätös on ollut helppo pitää. Jostain minulle avautumattomasta syystä kuluvana syksynä on kuitenkin tapahtunut oikea kakkosluokan kriitikoiden esiinmarssi. Arvostelun tai "esittelyn" kohteena olevat kirjat on luettu sikamaisen ylimalkaisesti, ja kritiikit on väsätty kyyniseen muottiin, aivan kuin aloittelevakin kriitikko olisi jo kaiken nähnyt, erilaisissa kirjallisuusinstituution liemissä pitkään keitelty, elämän väsyttämä reich-ranicki.

Mistä tulee se arroganssi suhteessa arvosteltavaan? Vaikka varaa olisi vasta pieneen kahviin, nämä ryhtyvät jumaliksi.

Herman Raivio saa nyt niskaansa muidenkin synnit, mutta hänen tekemänsä "asiavirhe" vain sattuu olemaan erityisen törkeä. Hän aloittaa arvostelunsa "Sano että haluat" -romaanistani lauseella: "Kolmekymppinen Essi katoaa ja siitä epäillään Essin rakastajaa Jimiä." Jimi ei ole Essin rakastaja, vaan työtoveri. Koko kirjan ydinalueita on työtoveruuden tutkailu, se miten intohimoinen työtoveruus voi olla aidosti uhka rakkausavioliitolle.

Miten huonosti kirjan voi lukea?!