Kaveri soitti. Kertoi suomalaisten liipasinhullujen eläinten murhaajien uusimmasta ilosta,  jahtimatkoista ympäri maailmaa. Siellä sitten ammutaan mm. valkoisen massan tarhaamia "villieläimiä".  

Namibian-matkalla sankarimetsästäjä ampui ainakin äärimmäisen vaarallisen ja verenhimoisen gnun. Kaiken kaikkiaan tuli kuulemma kaadettua 900 kilon edestä riistaa. Massa oli kysynyt vielä onnistuneen retken päätteeksi, haluaako joku ampua kotkan. Joukosta löytyi mies, joka halusi. Samalla miehellä oli kotkan jälkeen enää neljä eläintä (?) ampumatta. (Onko metsästäjillä tarkka lista eläimistä, jotka pitää tappaa, että pääsee metsästäjien Hall of Fame'iin?)

Siitä, minne murhattujen eläinten lihat menivät, ei metsästäjillä ollut aavistustakaan. Itse he eivät niihin koskeneet.

Venäjän puolella pulskat metsästäjät ampuvat kuulemma karhuperheitä helikopterista. Mitä tällaisten ihmisten päässä oikein liikkuu?

Luulin, että järjestelmällinen villieläineten murhaaminen oli mennyttä maailmaa. Erehdyin. Samaa miehisyyttä osoittivat aikoinaan esimerkiksi Mannerheim, Gallen-Kallela ja Hemingway.

Seinällä roikkuvan kuolleen eläimen elottomiin silmiin katsominen ei ole koskaan herättänyt minussa mitään ihailua ampujaa kohtaan eikä tuottanut myöskään muunlaista esteettistä nautintoa.  Yleensä kuolleita ei aseteta näytteille, kuolleet haudataan.