Karjalan ja Petsamon evakoihin suhtauduttiin Suomessa monin paikoin kuin maahanmuuttajiin, muukalaisiin, vaikka he olivat suomalaisia, joiden maat ja mannut jäivät rajan toiselle puolellle.

Erno Paasilinna oli Petsamon evakko. Hän kertoili minulle usein omista kokemuksistaan, nöyryytyksistä, halveksunnasta ja elämän kovuudesta. Paasilinna lähti Petsamosta ensimmäisen kerran neljävuotiaana evakkoon, Talvisodan aikana Norjan Narvikiin ja toisen kerran Lapin sodasta Ruotsin Jokkmokkiin. Sen jälkeen perhe asettui tai asutettiin Tervolan Varejoen korpeen.  Paasilinna on kirjannut omat vaiheensa koskettavasti kirjoittamiinsa loistaviin Petsamon historiikkeihin, Maailman kourissa ja Kaukana maailmasta

Kysäisin tässä tovin äidiltäni, että miten Hauholla otettiin vastaan evakot. Äiti kertoi, että kartanonherra kierteli kylällä vielä viimeisenä päivänä ennen maatilkkujen luovutusta keräämässä taksvärkkimiehiä kaatamaan kaikki puut evakkojen tiloilta. Saivat siinä  terveiset kantaväestön jalomielisyydestä.

Tätä taustaa vasten laulun sanatkin saavat uudenlaista makaaberia syvyyttä:

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikot tuuhettuu.
Käki kukkuu siellä ja kevät on,
vie sinne mun kaihoni pohjaton.