Kirjailija kirjoitti kirjan. Hän keksi siihen yhden ainoan radikaalin ajatuksen. Media tarttui syöttiin ja teki siitä lööpin. Se kuului suunnitelmaan.

Kansa suuttui silmittömästi kirjailijan ajatuksesta. Se vaati kirjailijan päätä vadille. Se ei kuulunut suunnitelmaan. Jo valahtivat paskat kirjailijan housuihin. Pian hän kiersi ympäri maata selittämässä ajatustaan. Hän antoi haastatteluja televisiossa, radiossa, naistenlehdissä, sanomalehdissä, kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kauppakeskuksissa. Hän kertoi, että radikaali ajatus oli pelkkää ironiaa, satiiria. Hän sanoi, ettei media ymmärtänyt, mitä hän oli ajatuksellaan tarkoittanut. Hän vihjaili myös median ajojahdista ja kateellisten kollegojen salaliitosta. 

Kirjaa myytiin kuitenkin kuin siimaa. Kustantaja otti lisäpainoksia.
 
Mutta niin lyhyt oli kirjan elämä, ei edes syksystä jouluun. Hälyn ja mekastuksen tauottua jäljelle jäi kirjan keskeisestä sisällöstä epätoivoisesti piipittävä yksinäinen kirjailija, jonka pöyhkeyden täydellinen hiljaisuus musersi vuoden vaihteessa kuin hyönteisen.
 
Kun kevät sulatti talveen kinostuneet ajatukset, kirjailija päätti kirjoittaa uuden kirjan. Nyt kaikki olisi helpompaa – oli nimeä, oli 17-vuotias tyttöystävä ja kustantajan täydellinen tuki. Vain radikaali ajatus puuttui.