Vuosi vuodelta tulen yhä konservatiivisemmaksi. Kapina on pelkkiä harmaita hiuksia käsissäni ja karmea aavistus päälaella, jossa ei vain ilma ole ohutta.

Hivelin Fiskarsin järeän halkaisukirveen varren kutsuvaa pintaa lähes sekopäisenä raivosta, kun se saatananmoinen pauke alkoi uudestaan kello kolmen jälkeen uudenvuoden aattoyönä naapurustossa. Olin valmis tappamaan tusinan verran teinejä mahti-iskulla, jossa yhdistyisivät Hohdon päähenkilön ja Orm Punaisen parhaat puolet.( Sain siihen hyviä virikkeitä katsomalla Monthy Pythonia Teemalta.)

Ei ollut lunta eikä sotaa, mutta talvisodan henki oli. Ja kaveri jätettiin heti tilaisuuden tullen.

Minun puolestani kaikki pommit voitaisiin kieltä lailla kaikkina vuoden aikoina. Ja niin voitaisiin varmasti sen koirankin, jonka joku tunteeton idiootti oli hinannut katsomaan surutulitusta. Koira pelkäsi koko kropalla. Karmea näky. Tuskin toipuu koskaan. Olen nähnyt ihan liikaa uuden vuoden pommien traumatisoimia koiria, jotka menevät jokaisesta kovasta kolauksesta sekaisin ja säikkyvät hautaan asti omaa varjoaan.