Läpi Franz Biberkopf-metsän, jossa valtavat puiden rungot luovat kummitusmaisia varjojaan ja rehevät lehdet siivilöivät auringonsäteet ohuina siivuina neulasmattoon. Maa tuoksuu väkevästi, niin väkevästi se tuoksuu. Polku on liukas kulkea ja lätäkköinen sateesta joka palasi hetki sitten takaisin merelle.

Puista lankkua pitkin yli ojan pellolle ja kuusitaimikon sivua kohti niittyä. Polku on melkein umpeen kasvanut ja kasvit hakkaavat paljaat sääret punaisiksi ja kutiaviksi. Koira seuraa nöyränä perässä; se ei halua iskuja herkälle kuonolleen.

Kun puupelto loppuu, avautuu koko valtava peltoniitty. Siihen ei ole kylvetty tänä kesänä mitään. Se on villi ja vapaa ihmisen kosketuksesta. Henkeäsalpaavan uljas maisema. Apila kukkii. Siellä näkee suomalaisen niityn väriloiston ja moninaisuuden.

Heinäsirkat soittavat viuluaan, ampiaisten ja mehiläisten laivueet telakoituvat kukkiin ja imevät ne tyhjiksi. Ja kaiken yläpuolella liihottelevat lempeän tuulen henkäyksiä myötäillen perhoset. Niitä on satoja. Eniten neitoperhosia, joiden siipien silmät katsovat minua uteliaina. Ritariperhosia, kaaliperhosia, sitruunaperhosia, tesmaperhosia. Näen myös yhden loistokultasiiven ja yhden paksupään, joka voisi olla vaikka lauhahiipijä.

Minun aikanani ei enää kerätty kasveja koulussa. Valitettavasti. Hävettää kävellä kaikkien näiden upeiden kasvien joukossa tuntematta niitä, tietämättä niiden nimiä. Se on suorastaan röyhkeää, minun ympäristörikokseni.

Vuosi vuodelta olen tuntenut kasvavaa kiinnostusta perhosiin. Päätän palata huomenna niitylle ja yrittää ottaa kuvia näistä jumalaisista hyönteisistä. Valokuvaaminen on ainoa oikea tapa vangita perhonen. Perhosen voi lävistää neulalla vitriiniin tuijotettavaksi vain sellainen henkilö, joka ei ymmärrä kauneudesta tai vapaudesta mitään, ihmishirviö. Sellaiselle ihmiselle perhonen on pelkkä metsästyksen kohde, keräilykappale, voitonmerkki tai postimerkki.

Joskus syksyn viimeisinä aurinkoisina päivinä repalaisella niityllä törmää yksinäiseen perhoseen. Se on äärimmäisen surullinen näky.