Vielä välillä tulee kirkas hetki, ymmärrys. Harvemmin enää niin että keksisi itse mitään komeaa, mutta joskus sentään tajuaa keskeisen ajatuksen toisen joskus sanomasta. Sitä harhautuu liian usein mainostuksen, median ja tiedon vyörytyksessä kiinnostumaan kaikenlaisesta paskasta, mikä on yleensä täysin tarpeetonta.

Minä olen rakastanut kirjallisuutta, lukemista ja kirjoittamista. Ei ole ollut helppoa hyväksyä, että se on noin 99, 9 prosenttisesti täysin merkityksetöntä näpertelyä. Se käy päivä päivältä selvemmäksi. Olen lukenut blogeja, enmmäkseen kirjallisuusblogeja. Niiden aiheet ja kirjoitukset ovat yleensä eskapistisia, sokeuden riivaamia, samoin niissä käyty keskustelu. Olen osallistunut itsekin keskusteluun, samoin bloggaamiseen. Nyt en enää ymmärrä miksi.

Linkola sanoi, että hän vaihtaisi koko länsimaisen sivistyksen yhteen majavan hännän heilautukseen. Siinä on sanottu kaikki. Siinä on jotakin mihin minun pitää pyrkiä. Ei ole tärkeää säilyttää länsimaista kulttuuriperintöä, tärkeää on säilyttää meitä ympäröivä luonto puhtaana ja elinvoimaisena. Kaikki kirjastot, nuo metsien alakuloiset hautausmaat, pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin ja istuttaa niiden paikoille puita.