Harvalle tulee mieleen, kun istuu kesällä aurinkoisella Walhallan terassilla Suomenlinnassa oluella ja antaa merituulen hyväillä hipiäänsä, että tässä istutaan teloituspaikan liepeillä. Jos oikein pinnistää ja sydän on vasemmalla puolella, saattaa kuulla Emil Turpeisen huudon, kun valkoisen teloitusryhmän luodit iskeytyvät hänen nälän kiusaamaan kehoonsa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Elokuun 15. päivänä 1918 tuomittiin Emil Turpeinen avunannosta valtiopetokseen ja murhasta kuolemanrangaistukseen ja ikuisiksi ajoiksi kansalaisluottamuksen menetykseen. Hän vietti viimeiset hetkensä päävahdissa 25.9.1918, käytävän päässä olleessa yksityissellissä. Kun hän kirjoitti jäähyväiskirjettä äidilleen, avoimesta ikkunasta kuului, kuinka teloitusryhmälle opetettiin pihalla oikea tapa ampua punikki.

 

Tässä on pöytäkirja kuolemantuomion täytäntöönpanosta:

 

                                                                

 

1 §

 

Klo 5 e.p.p. ilmoitti v.t. apulaisjohtaja Jalava vanginvartijain läsnäollessa vangeille Ylioikeuden päätökset ja että rangaistuksen täytäntöönpano tapahtuu samana päivänä tuntia myöhemmin.

 

                                                                 2 §

 

Lääkäri ilmoitti, että syytä kuolemantuomion täytäntöönpanon lykkäytymiseen ei löydy.

 

                                                                 3 §

 

Vankilan saarnaajat valmistavat vangin kuolemaan.

 

                                                                 4 §

 

Pöytäkirjuri luki Valtiorikosylioikeuden päätökset läsnäolijoille.

 

                                                                 5 §

 

V.t. apulaisjohtaja jätti vangit Paikallismajurin sijaiselle ammuttavaksi.

 

                                                                 6 §

 

Vangit ammuttiin Gustafsvärdin linnoituksen luona.

 

                                                                 7 §

 

Lääkäri totesi, että vangit olivat kuolleet.

 

 

Isossa Mjölössä Sulo Wuolijoki vietti ruhtinaallista elämää rivivankiin verrattuna Hella Wuolijoen toimittaman runsaskätisen avun turvin ja lohkaisi ehkä pienessä konjakkihutikassa: "Herra se on herra helvetissäkin." Samaan aikaan täyteenahdetuissa kasarmeissa vangit, joilla vielä riitti voimia, koettivat epätoivoisesti saada lisäravintoa. Kissat syötiin nahkoineen ja puista revittiin kuoret.

 

Suomenlinnan vankileirin 1918- 1919 historia on verenpunainen.