Satoi koko päivän. Sadepäivinä voi tehdä vain kahta asia. Tällä kertaa katselin elokuvia.

Siitä on vuosia, kun katsoin ensimmäisen kerran Scorsesen elokuvan Kuin raivo härkä. En erikoisemmin pidä elokuvan nyrkkeilyosuuksista, mutta varsikin jyrkässä alamäessä olevan läskin, omahyväisen De Niron seuraaminen omassa Jake La Motta's baarissa ja vielä surkeammissa loukoissa on elokuvan parasta antia.

Komeaa jälkeä tekevät myös De Niro ja Pesci dialogeissaan.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että Scorsese on hyödyntänyt näiden kultakimpaleittensa vaistonvaraista ja mestarillista yhteistyötä myöhemminkin lähes muuttumattomana elokuvissa Mafiaveljet ja Casino. 

En pidä toistosta ohjaajan eri elokuvissa. Ne muistuttavat liikaa todellista elämää.

Vielä yöllä katselin Günter Lamprechtin "elämää suurempaa" näyttelemistä Fassbinderin massiivisessa magnun opukseessa, Berlin Alexanderplatzissa, jota Ylen Teema suureksi ilokseni jälleen uusii. Kolmannessa jaksossa Franz Biberkopfin elämä sai uuden kauhistuttavan suunnan ja kohtalo alkoi hiljalleen sinetöityä. 

Franz Biberkopf on yksi ekokuvahistorian traagisimmista ja koskettavimmista hahmoista. Hän tahtoi elämältä "muutakin kuin voileipiä". Hän "olisi halunnut elää säädyllistä elämää, mutta miten sellaisen yrityksen voi tässä maailmassa kestää tulematta hulluksi?".