Paavo Haavikko oli minulle korvaamaton runoilija. Onneksi kirjat elävät – rakkaat ystävät. Surettaa vain, ettei niitä tule enempää.

Haavikko oli mestari, maestro. Jo esikoinen oli hämmästyttävä suoritus. Täysin kypsä, mullistava ja kirkas kokoelma.

Alla olevat runot voisivat olla yhtä hyvin vanhan ja viisaan Prosperon jäähyväiset maailmalle, vaikka ne ovat Haavikon esikoiskokoelmasta. 

* * *<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joskus on lähdettävä ja oltava valmis

ja sidottava paperinsa yhteen

vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,

joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,

ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.

Puhutaan monista muutoksista,

mutta tämän ainoan haluaisin väistää

ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin,

jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä

ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan.

ja palata viileydessä autioihin taloihin,

joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,

mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.

Tiet etäisyyksiin (1951)

Pimeys odottaa. Vieras odottaa.

Kartoittamattomien ulottuvaisuuksien merellä

maailmalla maailmojen veroisella

haaksirikkoudun muita maailmoja vastaan.

Mustat vaunut tulevat. Seudut kukkivat sumuun.

Minuun Jumalat vajoavat. Minuun hiljaisuudet vaikenevat.

Tiet etäisyyksiin (1951)

Mihin me lopumme mihin me lopumme

niin kuin väsyneet eläimet

armon laaksoihin

ilman jumalaa ilman jumalia

mistä me tulemme meren ilosta

niin kuin meri ensin tuli

olematta meri kenenkään kutsumana

meren ilosta meren ilosta.

Tuuliöinä (1953 )

* * *