Vihaan talvea, lunta ja kovaa pakkasta. Tämä talvi on ollut minulle totaalinen painajainen. Musta talvi on minun lempitalveni, vaikka hetkittäin saatan nauttia lumihiutaleiden pirueteista ja satukirjamaisista maisemista.

Talviurheilu ei minua liikuta.

Katolle kerääntyneet lumimassat tuhosivat tikkaat ja vesikourut alas tullessaan. Vakuutus ei tietenkään korvaa mitään - eihän se mitään ikinä korvaa!

Viimeisimmän ja musertavimman iskun tekivät jänikset. Koska lumimassat ovat niin paksut, ne ylettyivät verkkojen yli popsimaan suihinsa omenapuuni ja kirsikkapuuni. Siitä toipuminen kestää kauan. Voin jo kuvitella kevään ilman omena- ja kirsikkapuun kukkia. Murheellista. 

Olen suhtautunut jäniksiin kuin ystäviin. Ne ovat liikkuneet tontillani kuin kotonaan. En ole edes päästänyt koiraa ulos, jos olen nähnyt pupuja pihalla.  Käytttivät hyväkseen vieraanvaraisuuttani, perkeleen pitkäkorvat!

Ensi järkytykseni kirjasin tekstariin:

"Olen ollut jänisten kanssa kaveria. En ole enää. Tappoivat omena- ja kirsikkapuuni. Vihaan tätä talvea!"

Sain nopean vastauksen:

"Äiti maa ei ole kenenkään puolella, tekee vain parhaansa pitääkseen huolen tasapainosta. Jänistenkin pitää syödä. Suojataan puut yhdessä ensi talveksi, rakkaani. Talvi on ihana, se toi minulle sinut."

En vihaa enää talvea enkä jäniksiä.