Matti Rossi oli neuvostoideologian manipuloima vasikka, mutta siitä on aikaa. Hän astui harhaan kuten moni muukin silloin. Ja tulevaisuus tulee näyttämään, ketkä astuvat harhaan juuri nyt, tässä ajassa, tässä ideologiassa.

Minä en syytä ketään, mistään, olenhan itse virheistä ja vioista rakennettu.

Tahdon kiittää Matti Rossia. Hän on tehnyt verrattoman suurtyön suomentamalla uudelleen sanoinkuvaamattoman loisteliaasti ja huolellisesti Shakespearen näytelmiä, joita olen lukenut viime päivinä lähes syömättä ja nukkumatta, heikkopäisenä.

Kiitos.

En voi olla samaistumatta Macbethiin, jolla ei ole mitään harhaluuloja omasta tilanteesta. Macbethin lyhyt monologi voisi olla meistä kenen tahansa credo:

Olen elänyt<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

jo kyllin kauan; elontieni kääntyy syksyyn,

lehdet kellastuvat; kaikki, minkä toivoin

seurakseni vanhuudessa, kunnioitus,

rakkaus ja kuuliaisuus, uskolliset ystävät,

jää haaveeksi – ja osanani ovat kiroukset,

äänettömät mutta hartaat, valhe, imartelu,

jonka sydänparka torjuisi, jos uskaltaisi

 

Ralf Långbacka kertoo Macbethin esipuheessa, että englantilaissa teattereissa ei näytelmää mainita koskaan nimeltä - se on kirottu, se tuo onnettomuutta. Siitä käytetään ainoastaa kiertoilmausta "the Scottish play", "skottilaisnäytelmä.