Otan lähilukuun Riku Korhosen kolumnin Muusa henkihieverissä (HS 11.11.09).

Koska kolumnistilla on käytettävissään vähän palstatilaa, hän pyrkii keskittämään, yleistämään, operoimaan ironialla ja provosoimaan lukijaa 110 prosentin liotteluilla. Katson silti Korhosen kortit. Yritän hahmottaa sitä, mitä Riku Korhonen sanoo ja sitä mitä Riku Korhonen uskoo Ville-Juhani Sutinen tarkoittaneen. En ole lukenut Poetiikka II –kirjoituskokoelmaa.

Joskus jopa runoilija onnistuu puhumaan järkeä.

Ironinen yleistys, joka tuntuu aika lattealta, kun on viime yönä lukenut runoilija Väinö Kirstinän esseekirjaa Kirjailijan tiet. Korhosen lauseesta tulee mieleena aikuinen, joka yrittää puhua lapselle järkeä eli tappaa lapsessa runoilijan. Luoja meitä varjelkoon runoilijoilta, jotka alkavat hahmottaa maailmaa pelkästään rationaalisesti.  

Tuoreessa Poetiikkaa II -kirjoituskokoelmassa runoilija, kääntäjä ja esseisti Ville-Juhani Sutinen  kirjoittaa mielenkiintoisesti siitä, miksi on lopettanut runoilun.

En ole siis lukenut kirjaa.

Useinhan runoilijoiden selvitykset työnsä luonteesta ovat tuskastuttavaa luettavaa. On kuin kuuntelisi nokkahuilistia, joka yrittää tehdä lurittelustaan hovikelpoisempaa luennoimalla vähäväkiselle yleisölleen aerodynamiikan lakeja.

Taas yleistys. Minusta esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan, Lassi Nummen, Pentti Saarikosken tai Väinö Kirstinän selvitykset ovat ravitsevia ja kiinnostavia. Muistutan että läpi historian juuri runous on ollut huomattavasti hovikelpoisempaa kuin proosa tai esseistiikka..

Neljä runokokoelmaa julkaisseen Sutisen puheenvuoro on kiinnostava kahdesta syystä. Ensinnäkin hänen tekstinsä on vapaa meille kirjailijoille tyypillisestä ammatillisesta itsesäälistä. Ja toiseksi hän onnistuu muotoilemaan jokseenkin ymmärrettävän näkemyksen siitä, miksi on halunnut kirjoittaa runoja ja miksei enää halua.

Tätä en voi kommentoida.

Sutinen on asettanut runoudelle kunnianhimoisen tavoitteen. Hänelle runous on ollut vastavoima todellisuutta yhdenmukaistaville ja banalisoiville mediavoimille. Sutinen nimittää tätä puhetapojen kokonaisuutta Järjestelmäksi™. Hänelle runous on ollut tapa tiedostaa maailmallisia ristiriitoja ja väkivaltaa silottelevan viestintäteollisuuden keinotekoisuutta. Enää hän ei usko runouden pystyvän siihen ja sanoo siirtyvänsä proosaan ja esseisiin.

Onko jotakin sellaista mihin runous ei pysty, mutta proosa ja essee pystyvät? Eivätkö Sutinen tai Korhonen usko enää runouden ilmaisuvoimaan?  Uskooko Sutinen että proosalla ja esseillä voi taistella vakuuttavammin Järjestelmää vastaan? Eikö runous olekaan kuningaslaji?

Arvelen Sutisen kirjoituksen heijastavan monen kunnianhimoisen kaunokirjailijan – niin runoilijan kuin prosaistinkin – piileviä pettymyksen tuntoja.

Varsinkin runoilijoiden. Lähes järjestään runoudella aloittaneet mieskirjailijat siirtyvät proosaan. Sinänsä minusta on hyvä, että kirjailija kokeilee monia kirjallisuuden lajeja, vasta siinä todelliset mestarit punnitaan. Mutta missä piilee perimmäinen syy? Haluavatko siirtyvät runoilijat lisää lukijoita, lisää myyntiä, lisää näkyvyyttä, lisää ilmaisuvoimaa, lisää uskottavuutta?

Minulle esimerkiksi essee on sellainen kirjallisuuden laji, että laatuvaatimukset ovat todella korkeat – ja olen käsittänyt, että näin on ollut myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Erno Paasilinnan, Pentti Linkolan, Leena Krohnin, Markku Envallin ja Veijo Meren saappaisiin ei hypätä pelkällä julistuksella tai nimeämällä kirja esseiksi. Runoilijat Väinö Kirstinä ja Mirkka Rekolakin taas kirjoittivat esseensä vasta elämänsä illassa.

Pettymyksen syyt ovat moninaiset. Teemme kirjan. Olemme kiitollisia, jos Toimittaja soittaa meille. Vielä kiitollisempia olemme, jos Toimittaja on lukenut kirjan. Mutta viimeistään Valokuvaajalle poseeratessamme tunnemme pettävämme työmme luonteen, kun pohdimme, sopiiko kirjan kysynnän kiihdyttämiseksi uhmakas ilme, vai pitääkö tällä kertaa antaa kasvojen sulaa elämää syleilevään laupeuteen. Sanokaa mitä sanotte, mutta uskon monen kirjailijan kärsivän siksi, että tässä visuaalisten viettelypelien maailmassa kannamme liikaa huolta kuvauksellisuudestamme.

Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että saamme tehdä kirjan, siitä, että joku uskoo tekstiimme niin paljon, että kustantaa sen kirjaksi. Meidän pitää olla kiitollisia lukijoista.

Kaikki muu on turhuutta, turhamaisuutta. Jutut naistenlehtiin, valokuvat, höpinät messuilla, mainonta, selittämiset telkkarissa, radiossa ja  lehdissä – turhuutta.

Jos kirja paranee kirjailijan selityksillä, valokuvilla tai haasteluilla, kirja on epäonnistunut kirjana.

Sutisen esseen luettuani lähdin iltakävelylle miettimään hänen sanojaan. Tuntui hyvältä katsoa työpäivänsä päättäneiden kunnon ihmisten selkeää askellusta. Ajattelin, että kirjailijan ammatti on etuoikeutta muiden kannalta merkityksettömään epäonnistumiseen. Ja silti tätä pohjimmiltaan naurettavaa työtä on kannateltava omistautumisen ilo, sillä muuten sen tekeminen on mielipuolista.

Tämä jatkuva olemassaolon, tekemisen ja kaiken merkityksettömyyden tarkastelu ja punnitseminen eivät varmasti ole kirjailijoiden yksinoikeus.

Pimeässä puistossa ohitin vanhan kumaran naisen. Ilmeisesti hän oli uupunut kesken kulkunsa ja lepuutti hengästyneenä jäseniään. Vasemmassa kädessä hän piteli suljettua sateenvarjoa. Oikealla kädellä hän nojasi lehmuksen runkoon kuin olisi odottanut jo kohta muuttuvansa osaksi luontoa, sulautuvansa mullan, matojen ja mineraalien hiljaisuuteen, jossa ihmiseltä ei enää kysytä hänen tekojensa ja sanojensa tarkoitusta.

Siinäkö on Sutisen muusa, ajattelin, ja kai monen muunkin.

Tuskin. Vanha kumara nainen oli vain siirtymässä runoudesta proosaan tai esseisiin. Hän oli tullut siihen ikään.