Olen ihaillut kovasti kahta metsänreunasta irvistelijää, Haanpäätä ja Paasilinnaa. Heidän tapansa tarkastella ja hahmottaa maailman epäoikeudenmukaisuutta oli tarkka ja totuuteen pyrkivä. He kirjoittivat siitä, mitä he näkivät, eivät siitä, mitä heidät oli opetettu näkemään. Kun Haanpäätä pyydettiin sensuroimaan Kentän ja kasarmin käsikirjoitusta, hän ei suostunut.  "Kuvaa ei saa kauniimpaa kun malli on", hän tokaisi.

Ostin Haanpään teokset Runeberginkadun antikvariaatiista 400 markalla. Se oli iso lovi opiskelijan pussiin. En ole katunut. Sain täydellisen kirjoittamisen oppaan. Haanpään novellit ovat maailman kirjallisuuden klassikkoja. Onko niitä muuten kukaan kääntänyt englanniksi?

Paasilinna ihaili Haanpäätä. Hänen esseensä Haanpäästä kirjassa Yksinäisyys ja uhma on niin rehellinen kuin se ikinä voi olla.

Paasilinna piti säälittävinä kirjailijoita, jotka avaavat kotiovensa ja yksityiselämänsä kaiken kansan tirkisteltäväksi. Paasilinna keskittyi kirjallisuuteen, sen sijaan että olisi edesauttanut myytin rakentamista itsestään koristautumalla ja erikoisuudentavoittelulla. Hän oli ammattikirjailija.

Olisin mielelläni kuullut, miten Paasilinna olisi kommentoinut Hannu Mäkelän esiintymistä Anna Kortelaisen muusana tovi sitten telkkarissa. Sitä kömpelyyttä oli ainakin meikäläisen vaikea katsella tuntematta myötähäpeää.

Paasilinna ei kietonut kaulaansa edes punaista huivia.

Oivalsin vasta nyt, että Haanpää ja Paasilinna kuolivat samana päivänä 30.syyskuuta. Sattumaa, tietenkin, mutta uljasta sattumaa.