Kirjailija siemailee punaviiniä, katselee vanhoja lehtileikkeitä ja tuhahtelee äkäisesti. Kiirjailijan vaimo avaa kynttilälaatikkoja ja asettelee kynttilöitä jokaiseen ikkunaan. Hän muistaa vielä, miten naapurin muijat olivat sanoneet hänen  miestään kommunistiksi, kun he yhtenä itsenäisyyspäivänä sattuivat olemaan lomalla Teneriffalla ja ikkunoissa ei ollut kynttilöitä.

- Muistatko, kun Melleri viskattiin ulos Linnasta suoraan kättelystä, kirjailija huutaa työhuoneestaan.

- Toki. Arto oli aito runoilija, ei mikään kirjallinen virkamies. Ihanan boheemi, vaimo vastaa.

- Niinpä. Montako vuotta siitäkin jo on, kun Arto kuoli?

- On siitä yli kymmenen vuotta.

- Ei kai sentään niin paljon.

- Kekkonen ja vielä Koivistokin kutsuivat sinut aina Linnaan.

- Siihen aikaan presidentit arvostivat kirjailijoita. Kekkonen siteerasi minua uudenvuoden puheessaan.  Ahtisaaren ja Halosen aikana ajat muuttuivat. Presidenttien vaalikampanjoista tuli niin amerikkalaistyylisiä ja populistisia. Topisorsakosket ja katrihelenat lauloivat massoille ja vetivät äänestäjiä vaalitilaisuuksiin. Sitten presidentit maksoivat velkansa kutsumalla kansanteiteilijat Linnaan.

- Kulta, kohta se vastaanotto alkaa. Kai sinä tulet kuitenkin katsomaan. Minä olen tehnyt meille sinun herkkujasi, lohileipiä ja haudutettua teetä.

- En  taida viitsiä.

- Kulta, älähän nyt kiukuttele.

- Olisi se Halonen voinut minutkin kutsua...

- Oikeinko sinä tosissaan tahtoisit olla Linnassa?

- En, mutta olisi ollut niin mukava kieltäytyä kutsusta.