Luen kesäisin Haavikkoa. Tai ei niin voi sanoa, koska luen Haavikkoa talvisin, keväisin ja syksyisin.

Luen Haavikkoa ympäri vuoden.

Olen lukenut eilisen illan, yön ja aamupäivän Haavikon Tyrannin ylistystä, Runot 1970 - 1981.

Aina vain vahvistuu mielikuva siitä, ettei kannata kirjoittaa mitään koska Haavikko on jo kirjoittanut kaiken.

Ei ihme , että jokainen itsekriittinen runoilijanalku siirtyy nopeasti proosaan.

Lainasin kirjastosta jättimäisen pinon uudempaa runoutta. Ne tuntuivat kyhäelmiltä Haavikon rinnalla. Päällimäiseksi tunteeksi jäi myötähäpeä kirjoittajien puolesta.

Uusi runous ei ainakaan vahvista hokemaa kuningaslajista. Pikemminkin runous on kuningatarlaji, valtikkaa heiluttavat naiset.

Seuraavassa Haavikko kirjaa ylös kokemukseen perustuvia tuntemuksia kokoelmassa Maailmassa (1975) niin ymmärtävästi, että hymyilyttää:

Selvin päin sitä tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä.

Mutta kun sinä toisena päivänä

kihlaat ja naitat

oluen ja kirkkaan,

se on taivaallista!

Kolmas päivä ylösnousemusta.

Sinä alat olla vedossa taas.

Sinä eteenpäin rynnistäen tiedät

että täysi divisioona on pantu liikkeelle.

Sen numero ei vain tahdo tulla mieleen.

Ja sen päivän teot tahtoisi viedä kirjoihin.