Olen alkanut ostaa taas vinyylejä ja olen ihan tiloissa. Se tuntuu hyvältä, oikealta. Istuskelen sohvalla kiireettömänä ja tutkiskelen vinyylikansien estetiikkaa kuin ennen vanhaan. Välillä tuplaan nautintoni lasillisella kullankeltaista skottilaista.

Mikä on vinyyleiden ja cd-levyjen keskeisin ero? Vinyyleissä on lämpöä, lämmin ja syvä saundi. Cd-levyn saundi on kliininen ja elämälle vieras, epäinhimillinen - oli se sitten remasteroitu tai ei. Viimeisimmissä huipputuotetuissa vinyyleissä on ihan käsittämättömän tumakat saundit; pistäkääpä vaikka Michael Jacksonin Bad lautaselle ja nupit kaakkoon. Alkaa amalgaamit täristä suussa!

Hesarissa oli jokin aika sitten oivallinen artikkeli levykaupan kuolemasta. Siinä veikkailtiin, että eloon jäävät vain vinyylit, kun musiikkia aletaan lataamaan vain digitaalisesti.

Vinyylejä saa nyt halvalla. En tietenkään kerro omia kauppojani, mutta huokeilla hinnoilla tietenkin retostelen. Tässä viimeisimmät vinyyliostokseni eiliseltä:

Royals: Spring - 76 / 5 euroa

Notting Hillibillies : Missing...presumed Having a Good Time / 3 euroa

Rickie Lee Jones: Girl at Her Volcano  / 4 euroa

Reddings: The Awakening / 2 euroa

En ole kuullut näitä levyjä aikaisemmin, paitsi tietenkin Royalsin levyn tuoreeltaan vuonna 1976. Tein ilmeisesti loistokaupat, koska Allmusicguide antaa levyilleni nelosesta neljään puoleen asteikolla 1 - 5.

Loppuun vielä Timo Lappalaisen haikea levysoitinruno PIONEER PL-430:

Soitettuaan levyn loppuun

äänivarsi palaa

yksin takaisin.