"Vapautta me etsimme kuin kala koukkua." - Hilja Merioja

Joskus on mielenkiintoista tarkastella lausetta kuin hyönteistä, suurennuslasilla. Otan esimerkiksi ylläoleven Hilja Meriojan lauseen.

Ensin ihastuin kovasti lauseen ideaan ja muotoiluun. Siinä on myös paradoksi, joka sinänsä ei ole idealtaan kovinkaan tuore. Suomen kielen idioomeissa puhutaan mm. "oksan sahaamisesta ja pään työntämisestä hirtosilmukkaan" jne. Itsekin olen kirjoittanut ideaa hipaisten kirjassani Loistava puhallus:

"Vapauden kaiho, pakkopaitamme."

"Illuusio vapaudesta vangitsee mielen."

"Vapauden nimissä meille myydään kengätkin jalkaan."

Pelle Miljoona taas laulaa, että "vapaus on suuri vankila".

Aluksi todellakin innostuin Meriojan lauseesta. Sen muotoilu on iskevä ja tyylikäs, kolme koolla alkavaa sanaa lopussa on hieno ratkaisu.

Mutta sitten aloin tarkastella työkaverini kanssa lauseen totuusarvoa.

Etsiikö kala koukkua? Ei etsi. Pelkän koukun kala ohittaa evän heilautuksella. Kala etsii ruokaa, ravintoa. Ja vasta syötti (mato, pulla) houkuttelee kalan tarttumaan koukkuun. Toki kala sitten rimpuilee koukussa kuin ihminen vapuden kahleissa.

Lähempi tarkastelu vei kyllä terää ja latisti lausetta. Ehkä pelkästään vaihtamalla verbiä ja uudelleen muotoilemalla lauseen totuusarvo nousisi - mutta olisiko hintana tyylikkyyden menettäminen?

Ihmiselle mato koukussa on ollut esimerkiksi auto, vapaan ihmisen symboli.