Kun aurinko on pilvessä, voi lukea esimerkiksi hyviä esseitä. Niistä jää aina jotakin reppuun. Aamulla tartuin Envallin kirjaan Synnyttämässä ja muita esseitä. Varsin murhaava ja riemastuttava oli kirjan päätösessee, jossa Envall ruoskii oikein huolella kriitikkoja. Lieneekö juuri tämä essee syynä erään kriitikon kaunaiseen suhtautumiseen Envallin teoksiin?

"Kriitikot ilmoittavat motivaatiokseen rakkauden taiteeseen. Taiteen tekemisen veroisen, ylevän vaikuttimen. Sitä voi esiintyä, mutta usein se tuntuu olevan sadistin rakkautta, minkä jo kritikon kielenkäytön vakiofraasit kavaltavat. " Arvostelu on inhottava ammatti", huomattava arvostelija sanoi. Silti hän oli sen vapaaehtoisesti valinnut. Hän moitti arvostelussaan loukkaantuvaa kirjailijaa "hienohipiäiseksi" - piilevänä tai avoimena vertauskohtana on paksunahkainen poliitiiko. Itsekritiikin taito ei kuulu kriitikon vahvuuuksiin. Jos kuuluisi, hän kysyisi myös, onko hän kovanyrkkinen. Kriitikon puhe taiteilijan hienosta hipiästä on sadistin kieltä. En tarkoita sadistilla julmuria, tarkoitan sanan alkuperäistä merkitystä, seksuaalista pervetikkoa. Lyön toista ja teen sen rakkaudesta häneen, mutta hän ei ymmärrä vaikutintani eikä osaa nauttia teostani. Kun hän alkaa valittaa, vastaan hänen olevan hienohipiäinen."

Suosittelen esseen lukemista kirjailijoille, jotka haluavat jäsentää suhdettaan kriitikoihin median hallitsemassa maailmassa. Essee asemoi kirjallisuuden ja kritiikin, kirjailijan ja kriitikon, oikeille paikoilleen kirjallisuuden maailmassa.