Minun maisemani on se maisema, joka aukeaa työhuoneeni ikkunasta: kallio, jota peittää myrkynvihreä sammalmatto ja sitkeä männikkö, joka seisoo sisukkaana kalliolla. Maisema on minulle rakas, koska se on kuin kopio sen saaren maisemasta, jossa vietin lapsuuteni kesät, ne pitkät ja aurinkoiset. Siihen maisemaan nojaten on ihmisen hyvä kirjoittaa.

Mutta se maisema ei olisi mitään ilman vieraita, jotka eivät ilmoita tulostaan. Vakiovieraita ovat sepelkyyhky, peippo, kirjosieppo, mustarastas, sinitiainen, harakka, varis, tikka, orava, jänis, koira, kissa ja ihminen. Harvinaisempia kettu ja palokärki. Pari päivää sitten pihalle ilmestyi uusi tuttavuus, supikoira. Hämärissä se lönkötteli ohi muina miehinä. Olin ihan tohkeissani.

Maiseman jatkuva muuttuminen on mietityttänyt minua viime aikoina, kun upeat tyhjät tontit puustoineen on räjäytetty ja rakentaminen on alkanut naapurustossa. Niin harvoilla on varaa omistaa maisemaansa (360 astetta) kaupungissa, tai yleensä missään. Kun käyn vanhempieni luona, yritän selittää lapsilleni, millainen oli järvenranta ennen venelaitureiden rakentamista tai millainen oli pelto tai metsä ennen asfaltoimista ja betonilähiötä. Kohta en muista itsekään. Kun kuolen, muistot kuolevat mukanani. Ehkä jossain on kuva niistä rannoista, pelloista ja metsistä, jotka olivat kerran täynnä nuorten miesten huoletonta elämää.

Samuli Parosen mietekokoelman Maailma on sana viimeinen lause on yksi kirjan kiehtovimmista ja vaikuttavimmista. Se on lyyrinen ja aukeaa moneen suuntaan. Jätän tulkinnat lukijoille. 

Samuli Paronen kirjoitti:

"Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden."