Olin eilen Willensaunassa. Siellä esitetään Ronald Harwoodin kirjoittamaa Pukijaa, näytelmää, joka on rakkaudentunnustus teatterin maailmalle ja kiertävien seurueiden pitkälle perinteelle - ja varsinkin William Shakespearelle. 

Näytelmä kertoo yhdestä kaikkien aikojen legendaarisimmasta Shakespearen tulkitsijasta Sir Donald Wolfitista (Esko Salminen) ja hänen pukijastaan Normanista (Eero Aho). Heidän uljaalle läsnäololleen ja mestarilliselle näyttelemiselleen en kykene löytämään tarpeeksi kuvaavia ja kiittäviä superlatiiveja. Voin vain sanoa, että he järkyttivät minua syvästi ja horjuttivat minun uskoani taiteen merkityksettömyyteen.

Siteeraan erästä mieleeni jäänyttä vuoropuhelua näytelmästä muistinvaraisesti:

Sir Donald:  Vihaan sikoja.

Norman: Sikoja? Tarkoitatko kriitikoita?

Sir Donald: En. Minä tunnen myötätuntoa kriitikoita kohta.

Norman:  Miksi?

Sir Donald: Eihän kukaan voi vihata rampoja, mielisairaita tai kuolleita. 

* * *

Vielä pitkään esityksen jälkeen, jossain unen ja valveen rajamailla, kumisevat Cordeliaa kantavan kuningas Learin sanat:

"Mun narriseni, poloiseni, hirtetty. Ei – ei – ei elämää!

Miks jollain koiralla, hevosella, rotalla on henki

ja sinulla ei? Sä et palaa enää,

koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan."