Iso sieppari ei unohda ketään - J.D. Salinger on kuollut.

Salinger tuli kuuluisaksi kirjallaan Sieppari ruispellossa (1951). Kirjaa on myyty yli 65 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty monille eri kielille ympäri maailmaa

Salinger erakoitui vuonna 1965. Hän ei halunnut olla tunnettu eikä antanut haastatteluja. Hienoa että on vielä hänen kaltaisiaan kirjailijoita. Salingeria ei olisi voinut nähdä Uutivuodossa, Kirjamessuilla eikä Helsingin Sanomien älykköraadissa laukomassa typeryyksiä. Hän oli KIRJAILIJA eikä julkisuutta janoava selitysautomaatti.

Itse en erikoisemmin koskaan innostunut Salingerin läpimurtoteoksesta Sieppari ruispellossa. Saarikosken suomennoksen slangi oli jo kirjan käännöksen aikaan vanhentunut, nyt Holden Caulfieldin rupattelu tuo mieleen ärsyttävällä tavalla Suomisen Ollin puhetyylin. Pitäisi kai hankkia Schroderuksen kehuttu uusi suomennos.

Saikohan Mikko Rimminen muuten vaikutteita Pussikaljaromaaniin Siepparista?

Paljon tärkeämpiä minulle olivat Salingerin taiturimaiset  novellit kirjassa Yhdeksän kertomusta. Salingerin teokset tulivat lukulistalleni murrosikäisenä heti Steinbeckin ja Hemingwayn kirjojen jälkeen.

Olen aina ollut huomattavasti innostuneempi novelleista kuin romaaneista. Kiinnostus Juha Seppäläänkin lopahti, kun hän siirtyi pitempään muotoon. Suomalaisen romaanin taso on tällä hetkellä surkea, minkä osoittivat tämänvuotiset Finlandia-palkinto ehdokkaat - ilman Hyryä voitaisiin puhua suomalaisen romaanin kriisistä.

Valitettavana kuriositeettina Salingerin kirjasta Sieppari ruispellossa muistuu aina  mieleen John Lennonin murhannut hörhö Mark Chapman. Juuri Sieppari löytyi Chapmanin taskusta repaleiseksi luettuna ja alleviivattuna. 

Kiitos yhteisistä hetkistä  ja kirjoista Mr Salinger,

rakkain ja surkein terveisin,

Lassi Kämäri, lukijasi

- Kind of blue?

- So what!

Jospa ehtisin vaikka joulun pyhinä lukea.

Kalervo Palsan päiväkirjat

James Ellroy: Suicide Hill

Henrik Meinender: Suomi 1944

Jouni Tossavainen: Koulu

P.M.S. Hacker: Wittgenstein

Juha Siltala: Sisällisodan psykohistoria

Entäs kun tulee se yhdestoista toim. Johan Bäckman

Dostojevski: Köyhää väkeä

Peter von Bagh: Sininen laulu

Olen fanittanut Martin Scorsesen leffoja. Taksikuski, Mafiaveljet, Casino, Departed, Kuin raivo härkä, Cape Fear -  parasta a-ryhmää!

Scorsese on tehnyt myös tukun komeita musiikkielokuvia. Kuuluisin lienee Last Waltz, joka on balladi The Bandistä. Siinä katsotaan taaksepäin laulajan lunnaita itkemättä - suoraan, rennosti  ja rehellisesti. Vielä kerran The Band nousee lauteille vanhojen kavereittensa kanssa jammaamaan.

Kävin katsomassa leffan teini-iässä Cinema-nimisessä elokuvateatterissa Hämeenlinnassa. Sen omisti kaverini, jota kutsuttiin Isoksi Cinemaksi. Cinemalla oli kunnianhimoinen ohjelmapolitiikka. Siellä näytettiin ainakin Woodstock (Scorsese leikkasi filmin) ja Jimi Hendrixistä kertova pätkä. Siksi teatteri kai menikin ekana nurin. Turhapurot pyörivät isommissa teattereissa, Satulinnassa, Tarinassa ja Hämeen Kinossa.

Jonkilaiseksi pakkomielteeksi musiikkileffojen tekeminen kai jäi Scorseselle. Hän on väsännyt niitä myöhemminkin, ainakin Dylanista ja Rollareista.

Minulle tärkein on ollut  Martin Scorsese presents the blues-sarja. Se koostuu seitsemästä elokuvasta, jotka on koottu Scorsesen valvovan silmän alla. Leffat on tehty suurella huolellisuudella, laajalla näkemyksellä ja vilpittömällä blues-sydämellä.

Feel Like Going Home - Martin Scorsese

The Soul Of A Man - Wim Wenders

The Road To Memphis - Richard Pearce

Warming By The Devil's Fire - Charles Burnett

Godfathers And Sons - Mark Levin

Red, White & Blues - Mike Figgis

Piano Blues - Clint Eastwood

Vielä pitää Varapygmin kiusaksi kertoa, että Anttilasta löytyi viime viikolla upeasti rakennettu viiden levyn cd-boksi (150 biisiä, paksu ja tiedokas vihkonen) kyseisistä leffoista hintaan 19 euroa.

Sain äsken hyviä uutisia: eräs lauseeni painetaan pian 12 000 kertaa.  Arvelen, että tämä lause on painettu jo aiemmin noin 2500 kertaa. Aika hyvin yhdeltä lauseelta! 

Samaisessa kirjoituksessaan Sananvapaus sanahirviönä (Parnasso 7/2009) Arto Virtanen käyttää viisaaksi mieheksi ihmeen epätarkkaa kieltä, joka synnyttää koomisen paradoksin:

"Nykyään ei enää ole kovin helppo loukata Jumalaa, ellei loukkausta kohdista tietoisesti vieraiden kulttuurien jumaliin, jolloin se on vain rasismin sivutuote."

Jumalan loukkaaminen ei ole ollut koskaan mahdollista.

Jumalan kanssa ei voi käydä vuoropuhelua. Jumalaa ei voi nähdä, Jumalaa ei voi kuulla, Jumalaa ei voi haistaa eikä Jumalaa voi koskea. Jumalan tunnetiloista (loukkaantuminen) ei voi tehdä mitään havaintoja eikä päätelmiä.

Loukata voi vain niitä, jotka uskovat, että Jumalaa voi loukata, Jumalaan uskovia ihmisiä, Jumalaa ihmisessä. 

Arto Virtanen kertoo Parnassossa 7/2009, miten hän yritti Kirjailijaliiton keskustelupalstalla viritellä keskustelua sananvapaudesta:

"Yritin jopa provosoida keskustelua kysymällä, kummastakao keskustelupalstan osanottajat luopuisivat mieluummin, sananvapaudesta vai apurahoista. Ainoastaan yksi keskustelijoista otti kantaa. Hän sanoi typerryttävän rehellisesti, että nykyisessä tilanteessa hän luopuisi mieluummin sananvapaudesta. Suomennettuna se kai tarkoittaa, että hän olisi valmis luopumaan kirjailijuudesta, kunhan hänen ei vain tarvitsisi luopua apurahoista ja mennä ansiotöihin."

Nappasin mukaani kirjastosta erinomaisia filmejä, Breaking the Waves, Big Lebowski ja Venetsian Kauppias. (Minua kiinnostaa Shylock, juutalainen kauppias. Onko armoton hyvityksen tarve ja anteeksiantamattomuus jotenkin määräävästi juutalainen piirre?). Kävin samalla hakemassa pullon skottilaista. Kun laskeuduin liukuportaita alas, ylöspäin nousi pari laitapuolen kulkijaa. Toinen tuijotti minua ja huikkasi:

- Mitä Bill Haley!

En osannut siihen nopeasti vastata mitään. Tapahtuma jäi kyllä mietityttämään. Miksi juuri Bill Haley, pallopää, jolla oli teennäinen hiuskiehkura otsalla. Olenko jo turvonnut Bill Haleyn mittoihin? Haley pukeutui kummallisiin ruudullisiin pukuihin, minulla oli päällä ruskea karvakauluksinen lampaannahkatakki. Vilkaisin vielä epävarmana hiuksiani kaupan näyteikkunasta - ei mitään ihmeellistä.

Sinänsä kaveri kyllä osui oikeaan - pidän 50-luvun musiikista, myös Bill Haleystä, jonka taitava bändi Comets svengasi aina kuin kirahvi. Samasta rungosta syntyi sittemmin lyömätön Jodimars, jonka levy Well, now dig this on pyörinyt ahkerasti minun levylautasellani.

Suosittelen kuuntelemaan muutenkin Bill Haleyn tuotantoa, sieltä löytyy todellisia helmiä. Haley ei ole pelkästään Rock  Around the Clock.

Last night I was dreamin'
Dreamed about the H-Bomb
Well the bomb-a went off and I was caught
I was the only man on the ground

There was-a 13 women and only one man in town
Thirteen women and only one man in town
And as funny as it may be
The one and only man in town was me
With 13 women and me the only man around

Haleystä ei tullut koskaan Elviksen, Gene Vincentin, Eddie Cochranin tai Buddy Hollyn kaltaista legendaa, koska hän muistutti enemmän kyläkauppiasta kuin rocktähteä. Alunperinhän Bill Haley oli countrylaulaja.

Mistähän minä saisin oman Rock Around The Clockin? Sen jälkeen olisi helpompi keskittyä epäoleelliseen

Kirjailija siemailee punaviiniä, katselee vanhoja lehtileikkeitä ja tuhahtelee äkäisesti. Kiirjailijan vaimo avaa kynttilälaatikkoja ja asettelee kynttilöitä jokaiseen ikkunaan. Hän muistaa vielä, miten naapurin muijat olivat sanoneet hänen  miestään kommunistiksi, kun he yhtenä itsenäisyyspäivänä sattuivat olemaan lomalla Teneriffalla ja ikkunoissa ei ollut kynttilöitä.

- Muistatko, kun Melleri viskattiin ulos Linnasta suoraan kättelystä, kirjailija huutaa työhuoneestaan.

- Toki. Arto oli aito runoilija, ei mikään kirjallinen virkamies. Ihanan boheemi, vaimo vastaa.

- Niinpä. Montako vuotta siitäkin jo on, kun Arto kuoli?

- On siitä yli kymmenen vuotta.

- Ei kai sentään niin paljon.

- Kekkonen ja vielä Koivistokin kutsuivat sinut aina Linnaan.

- Siihen aikaan presidentit arvostivat kirjailijoita. Kekkonen siteerasi minua uudenvuoden puheessaan.  Ahtisaaren ja Halosen aikana ajat muuttuivat. Presidenttien vaalikampanjoista tuli niin amerikkalaistyylisiä ja populistisia. Topisorsakosket ja katrihelenat lauloivat massoille ja vetivät äänestäjiä vaalitilaisuuksiin. Sitten presidentit maksoivat velkansa kutsumalla kansanteiteilijat Linnaan.

- Kulta, kohta se vastaanotto alkaa. Kai sinä tulet kuitenkin katsomaan. Minä olen tehnyt meille sinun herkkujasi, lohileipiä ja haudutettua teetä.

- En  taida viitsiä.

- Kulta, älähän nyt kiukuttele.

- Olisi se Halonen voinut minutkin kutsua...

- Oikeinko sinä tosissaan tahtoisit olla Linnassa?

- En, mutta olisi ollut niin mukava kieltäytyä kutsusta.

Kirjailija kirjoitti kirjan. Hän keksi siihen yhden ainoan radikaalin ajatuksen. Media tarttui syöttiin ja teki siitä lööpin. Se kuului suunnitelmaan.

Kansa suuttui silmittömästi kirjailijan ajatuksesta. Se vaati kirjailijan päätä vadille. Se ei kuulunut suunnitelmaan. Jo valahtivat paskat kirjailijan housuihin. Pian hän kiersi ympäri maata selittämässä ajatustaan. Hän antoi haastatteluja televisiossa, radiossa, naistenlehdissä, sanomalehdissä, kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kauppakeskuksissa. Hän kertoi, että radikaali ajatus oli pelkkää ironiaa, satiiria. Hän sanoi, ettei media ymmärtänyt, mitä hän oli ajatuksellaan tarkoittanut. Hän vihjaili myös median ajojahdista ja kateellisten kollegojen salaliitosta. 

Voi perkele!

Piti vilpitön kirjailija vielä naruttaa mukaan Nyt-liitteen typerään itsekorostus mainoskampanjaan. Eikö tässä maailmassa enää kunnioiteta edes uurteista ja uljasta vanhaa kirjailijaa?

Kuten jossain keskustelupalstalla todettiin: "Häpeä on kuollut, myötähäpeä elää."

Aivan kuin Antti Hyry, Jumalaa pelkäävä mies, tahtoisi kohottaa huulilleen kuplivaa juomaa voiton hetkellä Sanan pöntöstä. Tuskin tuo kelmeä pokaali kelpaisi edes löylyämpäriksi saatikka kuupaksi.

Istuuko Antti Hyry vielä yöllä keinutuolissa uunin pehmeässä lämmössä katsellen täysikuuta ja miettien täsmällisiä? Tuskin. Aamulla pitää kirjoittaa - tai nikkaroida.

- Runous on kuningaslaji.

- Entä naiset?

- Runous on kuningaslaji.

- Eikös runoutta myydä aika huonosti?

- Runous on kuningaslaji.

- Finladia-palkinto muutettiin nopeasti pelkäksi romaanipalkinnoksi.

- Runous on kuningaslaji.

- Parin hapuilevien runokokoelman jälkeen suomalaiset mieskirjailijat siirtyvät proosaan.

- Runous on kuningaslaji.

- Huhuillaan, että sinulta on tulossa ensi vuonna romaani.

- Runous oli kuningaslaji. 

Koska kirjailijat suostuvat hevosiksi, voittajaa voi veikata. Blogini on huomiseen asti Vermo.

Aloitan veikkaamalla ylivoimaiseksi voittajaksi Antti Hyry-nimistä hevosta.

IS 26.11.2009

"Irlannin roomalaiskatolinen kirkko piti vuosikymmeniä tiukasti salassa sen, että kirkon papit käyttivät lapsia seksuaalisesti hyväksi. Karmaiseva totuus laajamittaisesta hyväksikäytöstä alkoi paljastua vasta 1990-luvun puolivälissä, kertoo torstaina julkistettu virallinen selvitys.

Irlannin hallituksen asettama työryhmä on selvittänyt lasten hyväksikäyttöä Dublinin arkkihiippakunnassa vuosina 1975-2004. Siinä syytetään myös valtion virkamiehiä asian pimittämisestä. Samankaltaisen murskaavan tuomion ovat aiemmin saaneet katolisen kirkon suojissa toimineet oppilaitokset.

Irlannin hallitus pyysi anteeksi, ettei se ole kyennyt suojelemaan lapsia katolisten pappien hyväksikäytöltä. Hallitus vakuutti, ettei samanlaista vääryyttä saa koskaan enää sattua.Myös Dublinin arkkipiispa Diarmuid Martin pyysi anteeksi pappien hyväksikäyttämiltä lapsilta. Hän sanoi tuntevansa surua ja häpeää tapahtuneen johdosta.

-Olen tietoinen, että mitkään anteeksipyynnöt eivät ole riittäviä, arkkipiispa totesi.Selvityksen mukaan neljä arkkipiispaa suojelivat säännönmukaisesti lasten hyväksikäyttäjiä ja estivät heidän joutumisensa oikeuteen vastaamaan teoistaan.

Dublinin arkkihiippakunnan linjana oli pitää salassa hyväksikäyttötapaukset, estää skandaalit ja suojella kirkon mainetta ja omaisuutta, selvityksessä sanotaan. Lasten suojelu ja heidän oikeutensa jäivät täysin toissijaisiksi."

"Sain selkääni, kun annoin haastattelun, jossa sanoin että pressanlinnaan kutsutaan yhä enemmän kirjailijoiden sijasta iskelmälaulajia. Hehän juuri jankuttavat, etteivät saa sitä arvostusta, joka heille kuuluu. Olen sitä mieltä, kutan varmaan Paavo Haavikko ja muutkin, että antakaa niille helvetti titteliä vaikka kuinka paljon, suurvisiiriä ja mitä vaan, ei se mitään maksa. Olen sitä mieltä, että professorin arvonimen voi antaa vaikka kuinka monelle, vaikka miljoonalle. Se että Spede haudataan taiteilijakukkulalle, jossa ovat Alvar Aalto ja Aimo Kanerva, tuntuu pilkalta, mutta eihän täällä ole enää makua.Haudoille viedään kaiken maailman muovikippoja ja leluja, Aku Ankkoja ja muuta. Viihde nyt kerta kaikkiaan on vallalla, ja kirjallisuuden kohdalla ei enää oikein uskalla edes mainita ketään viihdekirjailijaksi. Siitä loukkaannutaan."

- Veijo Meri Peter von Baghin kirjassa Sininen laulu

- Sofi Oksanen haukkuu taas suomalaista miestä.

- Vai niin. Mikäs nyt on vialla?

- Suomalainen mies on asehullu, väkivaltainen ja hakkaa urakalla vaimoaan ja lapsiaan.   

- Kai se sitten tietää, mistä puhuu. Eikös Oksanen ole itse puoliksi virolainen?

- On. Sen isä on virolainen.

- Mietipä nyt, mitä sulle tulee ekaksi mieleen virolaisista?

- Huorat, huumeet ja halpa viina.

- Aivan. Ja Suomessa vierailevat virolaiset tappavat veroprofessorin, ryöstävät Tillanderin, myyvät huumeita, huoraavat, vohkivat autoja, rosvoavat pankkeja tappavat rahasta ...

- No niin.

- Kyllä Suomi on hyvä maa.

- Paras maa suomalaisille. 

Virpi Salmi -niminen toimittaja on kirjoittanut kolumnin Finlandia ei futaa (HS 19.11.09): Hän käsittelee siinä hyvin pintapuolisesti, ikään kuin omaa tyhmyttään ylistäen ja muita lukijoita aliarvioiden, Finlandia-palkintoa.

En lähde referoimaan koko kolumnia, alku riittää.

Finlandia -palkintoehdokkaat julkistettiin viikko sitten. Aika moni tuijotti valokuvissa kukkapuskien takana pönöttävää ukkorivistöä ja mietti: okei, tuo yksi on Hotakainen mutta keitä nuo muut ovat.

Ajatus oli tietysti niin epäsivistynyt, että harva uskalsi sanoa sitä ääneen... 

Tahattomasti Virpi Salmi -niminen toimittaja tulee sanoneeksi minua suuresti ilahduttavan asian: oikein kukaan ei tunnista vieläkään kirjailijoita, vaikka kustantamojen mainos- ja messukoneistot ovat tehneet parhaansa. 

Kirjailijat tunnistetaan edellen kirjoistaan, ei kasvoistaan, toisin kuten esimerkiksi Virpi Salmi -nimisen toimittajan lehdessä Me Naisissa, jossa kasvot ovat monien hirvittävän kiinnostavien ihmisten ainoa fyysinen - ja henkinen - omaisuus ja ominaisuus.

Jos olisi kevät, soittaisin nyt Kevätpörriäisen päätoimittajalle ja kertoisin hänelle lupaavasta Virpi Salmi-nimisestä toimittajasta. Mutta on marraskuu ja variksetkin lentävät takaperin yli Suomen, kun eivät kestä katsoa tätä kurjuutta ja kolumnien heikkoa tasoa.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka kysyvät kirjassaa Lumedemokratia, keitä olivat suomettumisen suuret hämähäkit, Marxin ritarit ja punaisen laulun laulajat?

Samoin voitaisiin kysyä, kenen kanssa liehakoivat vähän aikaisemmin herra Ylppö & Duodecimin pojat, Himmlerin kalakaverit tai natsiteatterista juopuneet suomalaisen kirjallisuuden portinvartijat.

Samoin tullaan tuomitsemaan meidän aikamme kumarrukset ja pyllistykset, perverssi into yhtyä natoon, puolison sisareen, isänmaan myyminen reppuryssälle ja ankaralla uhrilla hankitun itsenäisyyden lahjoittaminen liittovaltiolle tai radioaktiivinen perintömme.

Lumedemokratia on kaikkien aikakausien tauti. Kun me tuomitsemme heidät, me tuomitsemme itsemme.

Silti ei voi olla hämmästelemättä eräiden ihmisten sokeutta, tyhmyyttä tai innokkuutta liehakointiin ja opportunismiin:

Kunnioitettakoon mielipiteen vapautta. Mutta se joka kutsuu Neuvostoliittoa fasistiseksi ja imperialistiseksi ei esitä mielipidettä. Väite on valhe missä tahansa ja tässä maassa se on provokaatio.

Viisaampi on Tuomas Anhavan neuvo:

Älä kohota aatteen lippua, se kiedotaan arkkusi ympärille.

Lontoo. Britanniassa on ryhdytty tutkimaan syytöksiä, joiden mukaan Irakissa palvelleet brittisotilaat olisivat kiduttaneet irakilaisia siviilejä.

Britannian puolustusministeriö sanoo suhtautuvansa asiaan vakavasti. Ministeriö ilmoitti asiasta sen jälkeen, kun Independent-lehti oli kertonut 33 väitetystä rikoksesta, joissa oli kyse raiskauksista, kidutuksesta ja muusta väkivallasta.

BBC:n mukaan yhdessä tapauksessa kahden sotilaan väitetään raiskanneen 16-vuotiaan pojan vuonna 2003. Myös naissotilaiden sanotaan ottaneen osaa väkivaltaisuuksiin.  

Nykyisin on vallalla sellainen ajattelutapa, että sota on oleellinen ja vääjäämätön osa ihmisyyttä (!). Kirjailijan tehtävä ei ole vastustaa sotaa, kirjailijan tehtävä on vain kuvata sotaa, pysyä ulkopuolisena. Tästä tulee äkkiä mieleen, että kirjailija tarvitsee sotia kuvataksen niitä, raakamateriaaliksi.

Minusta tällainen puhe kirjailijalta on henkisesti velttoa ajattelua, vastuun pakoilua ja viattomien ihmisten heitteillejättöä. Kyllä jokainen sotilas on edelleen vihollinen, kuten Erno Paasilinna tiivisti. Toisaalta sotilas on myös uhri. On sitten kysymyksessä oman suvun sankarivainaja, sotaveteraani tai aktiivipalveluksessa oleva sotilas tai asevelvollinen

Onneksi lehdistö ja ministeriö vielä tutkivat jopa omien tekemiä sotarikoksia eikä hyväksy niitä.

Ja vielä on jäljellä Noam Chomskyn kaltaisia yhteiskuntakriittisiä  toisinajattelijoita, joille totuudellisuus, todellisuus ja moraali ovat tärkempiä kuin fiktiivisyys tai pelkkä tapahtumien kuvaaminen, ja joille väkivalta on oikeutettua vain suuremman väkivallan estämiseksi.

Ihmetytti, kun kirjailija Tommi Melender tässä taannoin peräsi yhteiskuntakriittisyyden sijaan ihmiskriittisyyttä. Eikös yhteiskuntakriittisyys ole määritelmällisesti aina myös ihmiskriittiisyyttä? Ei kai niitä voi erottaa, kun yhteiskunta muodostuu ihmisistä?

Yhteiskunta muodostuu  ihmisistä ja heidän yhteisöistään, jotka asuvat ja ovat vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella; myös erilaiset instituutiot, poliittiset käytännöt tai valtarakenteet, infrastrukstuuri ja kulttuuri ovat osa yhteiskuntaa. Kaikki yhteiskunnat yhdessä muodostavat ihmiskunnan.

Lisäys 17.11.09 http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Uusia+paljastuksia+brittisotilaiden+v%C3%A4kivallasta+Irakissa/1135250812569

Kertailin vähän mitä Erno Paasilinna kirjoitti Finlandia-vuoden elämäkerrassa kirjassa Majuri Holterin uroteko. En muista, onko kukaan muu Finlandia-palkinnon voittajista tilittänyt voiton jälkeisiä tuntemuksiaan kirjallisessa muodossa. Jos joku muistaa, ottaisin mielelläni vinkin vastaan.

Aika alakuloinen sää näyttää olevan. Ei näy oravia eikä tinttejä missään. Harakka kyyhöttää männyn oksalla yksinään. Jotenkin tulee sitäkin surku.

Kirjoitan ylös pari eilen keksittyä lausetta. Kohta suljen koneen. Panen John Coltranen Blue Trainin soimaan ja luen muutaman sivun Haavikon runoja.

Parasta kirjojen lukemisessa on hitaus, viipyilevyys, jälkikäynti. Kiire on puutetta.

Aika lopettaa.