Kavuta tihkusateeessa korkealle kalliolle yli niljaisten juurakkojen ja liukkaiden kivien. Istua hengästyneenä huipulla jyrkänteen reunalle ja tuntea syvyyksien imu. Katsoa mustan ja liikkumattoman lammen tuijottavaa silmää. Kuunnella tuulen sinfoniaa männikössä ja tajuta insinöörien ja tekniikan etäisyys siitä paikasta. Taiteilla pitkin sateen kyllästämiä lankkuja läpi vetisten hetteikköjen. Viruttaa hikisiä kasvoja kallioilta valuvan lähteen putouksessa. Nuuhkia nuotion savua kuin ilokaasua marraskuun masennukseen. Kaiken tämän voi kokea, kun viettää päivän Nuuksiossa.

Haluaisin suositella teille tutustumista Nuuksioon, mutta en voi tehdä sitä vilpittömästi, koska enemmän toivon, ette te pysytte kaukana sieltä. Näin tänäänkin riittämiin kännyköihinsä paapattavia ihmisiä, jotka tekevät nopeasti kansallispuistoista avokonttoreita.

Niitä neulasmattoja pitkin tarpoessa muistui mieleen Erno Paasilinnan Ruumisarkun naulojen jylhä lopetus:

" Tuulten vapaat tiet!

Kosken kohina, se ei koskaan toista samaa, vaikka on aina sama.

Nuotion loimu, sen vaimea risahtelu, äänettömyys, yksinäisyys: hetken on hyvä olla.

Vakaana seisoo metsä pakoillaan. Ihmisen vaellukset täällä ovat niin turhia."

Siinä minunkin tuntoni, toisen kirjoittamana, riemussakin haikeat. Tähän minulla ei ole mitään lisättävää, rakkaat lukijat, ei yhtään mitään.