Otsikko on eräs Erno Paasilinnan kuuluisimmasta lauseista. Päätin jo ajat sitten blogata HS: n lokakuun kuukausiliitteen julkaisemasta jutusta "Voi itku". Siinä valokuvaaja Jill Greenberg vie lapsilta tikkarin suusta ja kuvaa reaktiot.

Kun Greenberg pani kuvat näytille, nousi metakka. Ja taaskaan äänessä eivät olleet taidekriitikot tai kollegat, vaan tavalliset ihmiset, raivostuneet kansalaiset. Maailmassa on vielä selväjärkisiäkin ihmisiä, joiden arvoja taiteen nimissä tapahtuvat epäinhimillisyydet eivät hämää.

En voi hyväksyä taiteen nimissä tehtyjä moraalittomuksia ja kärsimyksen tuottamista viattomille ja puolustuskyvyttömille lapsille ja eläimille. Minusta lasten ja eläinten valjastaminen taiteen vetureiksi osoittaa, että kyseinen taiteilija ei kykene kokemaan empatiaa. Hän on tunnevammainen narsisti, joka tarvitsee terapiaa. Hän haluaa shokeerata ja käyttää lapsia ja eläimiä ponnahduslautana oman uransa edistämisessä. Hän voi selittää motiivejaan vaikka hautaan asti, ongelma on se, että lapsien ja eläimien motiivit jäävät aina kuulematta. Terveisiä vain Teemu Mäelle. Minä en ole unohtanut enkä unohda. 

Kuvia on lisäksi manipuloitu digitaalisesti dramatiikan lisäämiseksi. Eli todellisia täysosumalaukauksia ei enää ole, kaikki kuvat ovat ilmeisesti manipuloituja. Ja jokainen hetki, ilme, henkilö ja paikka on oikea, kun se voidaan rakentaa keinotekoisesti. Onko tällaisella valokuvalla enää mitään todistusvoimaa?

Helsingin Sanomien kuukausiliite on paheksuvinaan valokuvaajaa, mutta ostamalla kuvat se tekee juuri sen, mihin Jill Greenberg pyrkii. Se pönkittää Greenbergin taidetta ja hakee lehteensä myyviä juttuja. Samoin teen minä bloggaamalla aiheesta. Voitte arvata, että sen ymmärtäminen vituttaa minua ankarasti.