Sain tämän tekstin vuosia sitten eräältä kuolevalta vanhukselta. Hän tuskin pahastuu, jos julkaisen sen blogissani. Minusta teksti on karuudessaan julkaisemisen arvoinen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Minut on unohdettu tänne maanpäälle. Tahtoisin päästä pois. Kaikki ystäväni ovat kuolleet vuosia sitten. Jäljellä ei ole ketään niistä, jotka tunsivat minut silloin kun olin lapsi tai nuori. Sen tajuaminen hämmästyttää minua. Lapseni ovat hylänneet minut oman käytökseni vuoksi. Pyydän anteeksi, mutta olen liian vanha miellyttämään ketään. En liiku päivisin kaduilla. Ne ovat täynnä niitä, jotka vilkaisevat inhoten kaltaisteni vanhusten mädäntyneitä hiuksia ja kelottuneita kasvoja. Aamun varhaisina tunteina ostan leipäni suoraan leipomosta ja iltaisin aterioin syrjäisissä ruokapaikoissa. Luoja, jos minun naiseni näkisivät minut nyt. Kyllä ne nauraisivat elotonta lerppakulliani, joka tuskin kelpaa kusemiseen. Eikä edes tilkka viiniä tuo iloa shaaliin käärittyyn luurankooni. Vakuutan, että vanhuus on yliarvostettua aikaa. Monta kertaa päivässä torkahdan nojatuoliin ja herään oman kuorsaukseeni. Näen usein samaa unta, unta saaresta, ja lokeista, joiden kirkumista olen aina rakastanut. Eilen näin unta äidistä. Ehkä se on hyvä enne. Tulisipa Jumala hakemaan minut taivaaseen. Olen valmis lähtemään vaikka heti."