Jatkan Suomen Kuvalehdestä 41/2007 luettujen juttujen kierrätystä ja pohdintaa.

"Kustantamisessa on nyt kaksi isoa kysymystä: sananvapaus ja yksityisyyden suoja." Otavan Leena Majander

Onko kustannustoiminta todellakin tasapainoilua sananvapauden ja yksityisyyden suojan väliin pingoitetun köyden varassa?

Ei tietenkään ole. Taustalla häämöttävät pelkästään kustantajien taloudelliset motiivit. Kustantajat ovat siirtyneet rahastamaan samalle tunkiolle kuin lehdet ja tositeeveet. Ne pyrkivät tekemään euroja kurkistelemalla yksityishenkilöiden kaappeihin ja makuuhuoneisiin. Sitten kun loukatut lähtevät peräämään yksityisyyden suojaansa, ne jyrätään sananvapaudella.

Kuolleilla ei ole yksityisyyden suojaa, ja sen kyllä huomaa. Viime aikoina näitä puolifiktiivisiä tekeleitä on kustannettu kolmessa vuorossa. Käsittääkseni yksikään perikunta ei ole lähtenyt hakemaan kunniaa kuolleille alimmasta oikeusasteesta. Tosin muistelen, että ainakin Eeva-Liisa Mannerin perilliset kokivat loukkaavina joidenkin elävien henkilöiden roolin Sinervon kirjassa.

Minusta kustantamisessa on vain yksi iso kysymys: voiton tekemisestä on tullut keskeisin kustannustoimintaa ohjaava tekijä. Laadulliset kriteerit eivät merkitse mitään, jos myyntipotentiaalia ei nähdä. Ennen vanhaan voitoilla sentään kustannettiin marginaalisempaa kirjallisuutta. Arto Paasilinnan kerrotaan rehennelleen Kari Hotakaiselle kustantamon pikkujouluissa, että "minun kirjojeni tuotolla kustannetaan teikäläisten runokirjoja". Nyt runoilijat potkaistaan kylmästi isoista kustantamoista pellolle, jos ei myyntiä ole. Monet ovat siirtyneet pienkustantamojen leipiin.

Kirjailijakaverini sanoi eilen puhelimessa, ettei kustantamoja ole enää pitkään aikaan kiinnostanut kirjallisuus. Siltä näyttää.