Kirjoitin 15.10.2004 avauksen viestiketjuun Kaikkivaltias kirjailija Kiiltomadossa Kopioin sen nyt mukaan tähän ajassa vellovaan keskusteluun:

"Näitä on tullut viime aikoina kyllästymiseen asti. Pahemmin miettimättä tulee mieleen Mäkelän Mestari, Tervon Myyrä ja Sinervon Runoilijan talossa. Nämä ovat romaaneja, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat niin, ettei lopulta lukija eikä selvästi kirjoittajakaan tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Tuntuu vain siltä, että aika moni lukee näitä kirjoja puhtaina elämäkertoina.

Eilisessä Variksessa Jarl Hellemann esitti Helena Sinervolle hämmenyksensä kirjailijan Mannerista väsäämästä romaanista, joka luovii faktan ja fiktion rajamaastossa aika julkeasti. Hellemann arveli, että Sinervon kirjan tekaistut ja mielikuvitukselliset väitteet loukkaavat aika monia henkilöitä. Hellemannin tiedusteli lähteitä erääseen kirjassa esiintyvään eroottisviritteisen väitteiseen ja sai tuolilla kiemurtelevalta Sinervolta hyvin epämääräisen ja verhotun vastauksen toisen käden tiedosta.

Todellisuudessa tällaisia väitteitä ja oletuksia kutsuttaisiin juoruiluksi, mustamaalamiseksi ja panetteluksi, fiktiossa niitä kutsutaan rehellisyydeksi, toisen nahkoihin menemiseksi, runoilijan sisäisen maailman esittelemiseksi, kirjailijan syvimpien tunteiden tulkitsemiseksi.

Ennen vanhaan avainromaaneissa kirjailijat sentään panivat itsensä peliin, kuvasivat omia heikkoksiaankin raadollisesti, säälimättömästi ja sarkastisesti. Mieleen tulee esimerkiksi Hannu Salama. Nyt kirjailijoista on tullut niin suuria, ettei heihin ylety minkäänlainen moraali, puhumattakaan juridisesta vastuusta. He sepittelevät omiaan oikeista ihmisistä.

Jotenkin tämä lajityyppi lähentelee minusta sensaatiolehtien uutisointia ja samalla myös näitä iltapäivälehtien lehtoloita ja hytösiä, kirjallisuuden vennamoita ja karpoja, jotka ruokkivat sensaatioita märehtiviä ja tirkistelyä rakastavia lukijoita.

Voi vain arvailla millaista tuskaa monien kuolleiden omaisille ja jälkeläisille tällaiset teokset tuottavat. Tunnen itse muutamia eläviä henkilöitä, joiden nimi on sotkettu juuri faktan ja fiktion sekasotkuihin. He kokevat leimautuneensa, eivät pääse asiasta yli, kokevat tulleensa epäoikeudenmukaisesti, suorastaan valheellisesti, esitellyiksi ja eivät näe mitään keinoa(edes juridista) vastata valheellisin väitteisiin. Suomessa painettua sanaa pidetään hyvin pitkälle totena, totuutena.

Minusta tässä lajityypissä moni kirjailija on ottanut roolin, johon rahkeet eivät riitä. Jumalallisen roolin, jonka valepuvussa voidaan ohjailla toisten ihmisten menneisyyttä ja henkilöhistoriaa ja esittää suoranaisia valheita fiktion taakse kyyristyneenä."