Huomenna on vappuaatto, työläisten juhla. Voi perkele sentään! Taas on vuosi tehty tyllihoususja työmiehen selkänahasta. 
 
Huonoja uutisia on kiirinyt korviin kaikista tiedotusvälineistä. Yritykset ovat lomauttaneet, saneeranneet ja potkaisseet pellolle työntekijöitään. Samaan aikaan johtajat ovat käärineet voittoja taskuihinsa ja saaneet hulppeita palkankorotuksia ja optioita. Rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet. Niin on aina ollut ja niin kai tulee aina olemaan. Se on vääjäämätöntä. Anteeksi, että edes muistutin asiasta. 

Elämme Suomessa, hyvinvointivaltiossa, sosialidemokraattisen vallan palvelijoina. Mutta onko meillä sitten kaikki hyvin? Asuuko Suomessa pahoinvoiva kansa? Onko ongelmat lakaistu maton alle? Miten voivat meidän lapsemme ja vanhuksemme? Entä eläimet ja luonto? Entä sairaat ja vammaiset? Mistä syntyvät nämä kiemurtelevat leipäjonot, joita kamerat ovat dokumentoineet?

Onko suomalainen työväenluokka hylännyt vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet? Ovatko ne vain lämmin muisto, nostalgiapläjäys, joka kaivetaan esiin vähän ennen vaaleja? Onko eduskunnasta tullut markkinavoimien marionetti, rahamiesten toiminnan pönkittäjä ja Euroopan yhteisön kumileimasin? Erottaako vasemmistoa enää paljaalla korvalla oikeistosta? Onko Suomessa edes mitään vasemmistoa? Kokoomus ja vasemmistoliitto tuntuvat mahtuvan kevyesti samaan hallitukseen ja molemmat tarjoavat lähes identtistä ohjelmaa äänestäjille.

Mitä vappu sitten minulle merkitsee, vanhenevalle ja kylläiselle miehelle, joka on saavuttanut kaiken, mutta ei mitään. Ei se merkitse mitään. En ole koskaan vaivautunut kaivamaan edes ylioppilashattua yläkaapista. Se on pelkkää mahtailevaa teatteria, epädemokraatista teeskentelyä, henkistä alistamista. Ei saatana, ei kertakaikkiaan. Nuoruudesta jäi mieleen jonkun duunarin naseva letkautus: " Ylioppilashattu - lunta paskahuusin katolla." Eikä vappuna maistu viinakaan. Ei ole sisäistä liekkiä, tulta, jota pitäisi juomalla sammuttaa.

Mitä vappu sitten tuo mieleen? Hevosen. Vanhan tamman, luuskan, kaakin, loppuun ajetun, konin, jonka kyljet ovat kuin sellon kielet. Sellaisen humman, joka on raatanut koko elämänsä toisten hyvinvoinnin eteen ja musta käsi on kahminut sen tekemän työn tulokset. Kun Vappu lönkyttelee läpi keväisten päivien viimeisillä voimillaan, se on vähän katkera ja alakuloinen. Se tietää, että elämä on auttamattomasti ehtoopuolella ja isäntä katsahtelee sitä välillä murheellisen merkitsevästi. Mutta se pitää päänsä korkella ja antaa harjansa hulmahdella, koska sen sydän on kultaa ja mieli puhdas. Ja kun se kuulee nuorten orien himokkaat hirnahdukset metsän reunasta, se ei enää heilauta häntäänsä anteliaasti. Se puree vain kuolaimiaan veren maku suussa ja palaa takaisin muistoihin, menneisiin aikoihin, joissa hevonen oli työmiehen paras ystävä.