Arvoisat aforismim ystävät,

 

Minua on pyydetty tänne kertomaan esikoisteoksestani Loistava puhallus – Lauseita ja sen syntymiseen vaikuttaneista tekijöistä. Se on mieluisa tehtävä, aivan kuin isäksi tulleen puhelinsoitto parhaalle kaverille synnytysosastolta. Isä ei tosin kuvaile synnytykseen johtaneita akteja eli toimia aivan yhtä pikkutarkasti kuin minä ja minä taas yritän välttää isäksi tulleen euforista tunnetilaa ja tasapainottomuutta, kuvata tapahtumia mahdollisimman kliinisesti. 
 
Muistan kirkkaasti tapahtumat, jotka sysäsivät minut tälle syrjäiselle ja kiviselle aforismitielle. Vuosia sitten istuimme Erno Paasilinnan kanssa Dubrovnikissa hotellihuoneen parvekkeella, joimme rommia, polttelimme tupakkaa ja pelasimme korttia, kalottikatkoa, joka on tikin arktinen muoto. Vieno tuuli räpisteli hotellihuoneen pöydällä Ernon tuoretta käsikirjoitusta 'Maailman sanoja ja tekoja' ja Adrianmeri oli parfyymia ihollamme. Meillä oli rattoisaa kuin oravalla Aleksis Kiven runossa; kaukana kotimaa, kaukana kirjalliset taistelukentät, kaukana kavala maailma. Hetkittäin Erno innostui lausumaan otteita käsikirjoituksestaan, niin tuoreessa muistissa sen tekeminen vielä oli. Kun olin lähdössä nukkumaan omaan huoneeseeni, hän työnsi käsikirjoituksen kainalooni ja pyysi lukemaan. Vuoteessa aloin ahmia 'Keskustelua pirun kanssa'. Luen teille nyt siitä vähän pitemmän pätkän, koska se on niin merkittävää kieltä omalta kannaltani. Tässä lähes täydellisessä tekstissä ovat minun aforistikon lähtötelineeni:
 
"Piru kuiskaa korvaani monta kertaa päivässä: älä helvetissä tule paremmaksi! Silloin he kyllä saavat sinut.
 
Kun puhelemme hänen kanssaan joskus lasin ääressä hän sanoo: alan jo uskoa sinuun. Sinä olet jo täyttänyt monta kymmentä vuotta. Pahimmat kriisit alkavat olla takana.
 
Niin hän sanoo. Ja vielä hän sanoo: älä nyt vain pilaa tätä kaikkea elämäsi viimeisinä vuosina, haihtuvina!
 
Minä luotan sinuun, piru sanoo. En olisi muuten jaksanut näin kauan.
 
Älä vain tule paremmaksi, piru varoittaa. Se tietää varmaa alaspäin menoa.
 
Kiitos ja kunnia, minä sanon pirulle. Mutta minua kiinnostavat enemmän yleiset asiat. Sano minulle ihan suoraan, piru, oletko sinä rehellinen?
 
Se on kieltämättä ongelma, piru vastaa. Jos on aivan rehellinen, ei voi ylläpitää tätä laitosta. Meidän on otettava vastaan koko saapuva tavara. Emme valikoi. Siinä mielessä olemme rehellisiä.
 
Mikä on puhtain ominaisuutesi, minä kysyn. Mieti kaksi kerta. Älä syötä minulle valheita.
 
Puhdas totuus, piru vastaa. Puhdas totuus, pahuus jota ei sekoiteta. Hyvä joka sekoitetaan pahaan ei ole puhdas. Ja hyvä sekoitetaan pahaan niin usein että mitään puhdasta hyvää ei ole.
 
Enemmän rehellisyyttä, piru sanoo. Se voi kuulostaa oudolta minun suussani, mutta silti: enemmän rehellisyyttä. Sitä täällä toivoisi. Olisi helpompi suorittaa erottelu.
 
En osaa sanoa mikä on oikein, piru sanoo. Mutta sen minä osaan sanoa mikä on väärin sen minä tunnen.
 
Minun virkani on totuuden puolustaminen niin että se on vääryydestä täydellisesti erotettu. Sen pitäisi olla hyvä palvelus.
 
Mutta minä en saa mitään kiitosta vaikka olisin kuinka hyvä. Se tässä on pirullista.
 
Ja vaikka enemmistö koko ajan kannattaa minua."
 
Huh! Mitä täsmälauseita! Mitä ironiaa! Mitä sarkasmia! Mikä näkökulma! Jokainen lause kuin laukaus päähään: lopullinen, osuva, ohittamaton. Mikä vastaansanomaton intensiteetti ja ilmaisun ekonominen tehokkuus!
 
Lauseet räjäyttivät ymmärrykseni ja kirjalliset patoni, avasivat minulle täysin tuoreen ilmaisumaailman. Paasilinna kokeili tässä kirjassa täysin uutta tekniikkaa, aforistista dialogia, joka lienee yksi maailman vaikeimmista ja vaativimmista kirjoittamisen lajeista. Silloin aloin ymmärtää, miten valtavia mahdollisuuksia aforismisarjat, sarjatekniikat, sikermät ja yksittäiset lauseet pitävät sisällään. Jo seuraavana aamuna, kun kävelin Dubrovnikin rantakatuja yksikseni, muistan hahmotelleeni ensimmäisiä kömpelöitä lauseitani.
 
Kun kiinnostukseni lajityyppiin, aforismeihin, oli herännyt, aloin tutustua järjestelmällisesti aforistikoihin, heidän tuotantoonsa ja yleisemmin aforismin traditioon. Löysin Kaarlo Marjasen, Helena Anhavan, Samuli Parosen, Hilja Mörsärin, Paavo Haavikon, löysin Viljo Römpötin, Oiva Paloheimon, Markku Envallin, Mirkka Rekolan, löysin Lichtenbergin, Nietzschen, La Rochefoulcauldin, Stanislaw Jerzy Lecin, Herakleitosin, Gunnar Björlingin, löysin Tsehovin Muistiinmerkinnät, Mark Twainin huumorin ja napakkuuden, löysin vanhan kiinalaisen viisauden, antiikin filosofian, kansanviisaudet mustasta Afrikasta, mietelmät minareetin varjoista ja Intiasta ja suomalaiset kansan sutkautukset ja sanonnat. Vanhoista Parnassoista kaivoin esille Tuomas Anhavan ja Martti Puukon kääntämien puolalaisten aforistikkojen lauseet. Hankin käsiini kaiken mahdollisen aforismeihin liittyvän kirjallisuuden. Kahlasin läpi suunnattoman määrän erilaisia ajattomia mietteitä, aforismiviisauden kirjoja, kansanviisaus- ja sanalaskukirjoja ja tutkin tietenkin kuin piru Raamattua, Saarnaajaa, Sananlaskuja, Jeremiasta ja Jobia, joka on oman aikansa murheellisinta ja kyynisintä yhteiskuntakritiikkiä. Kerran lukaisin läpi jopa Suomalaisen fraasisanakirjan, koska ainoa tapa välttää aiemmin sanottu on tuntea traditio, eikä sekään aina riitä, koska kaikki on kerran sanottu ja kaikki on kerran kirjoitettu, onneksi kaikki on myös kerran unohdettu. Jos olisin jo tässä vaiheessa törmännyt Markku Envallin kirjaan Suomalainen aforismi: keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia, olisin säästynyt paljolta vaivalta ja työltä, mutta toisaalta varmasti myös menettänyt jotakin oman kirjoitustyylini ominaislaadusta.
 
Aforismien julkaisukynnys on korkea, lehdissäkin. Kun Helsingin Sanomien Nyt-liite pyysi pöytälaatikkokirjailijoita lähettämään näytille kirjallisia tuotteitaan, tartuin tilaisuuteen valtavalla innolla ja lähetin sinne ensimmäiset lauseeni. Lehti oli palkannut itse herra aforismin, maestron, Markku Envallin arvioimaan ja kommentoimaan lauseita.
 
Markku Envall luonnehti minua eetikoksi ja idealistiksi, joka maailman menoa katsellessaan on saanut ensi tartunnan desilluusiota ja kyynisyyttä. Allekirjoitan sen vieläkin. Hän oli erottavinaan ainakin Samuli Parosen ja Erno Paasilinnan sanomisen tapaa ja asiaakin. Hän piti minun ajatteluani vakavana ja joskus yksitotisena, koska ajatteluni perustava tyyppi on teesi, usein muotoa A on B:
 
Ajatteleminenkin on osallistumista.
Ajatteleminen on vaikea laji.
Toisinajattelija on harvoin toisintekijä.
 
Envall antoi siinä samaisessa lehtijutussa aforismikokoelmaa suunnittelevalle kolme yleistä neuvoa, jotka on ehkä syytä toistaa tässä teillekin:
 
1. Lue parhaita aforistikkoja, mutta tietenkin myös muuta kirjallisuutta.
 
2. Anna ajan kulua, kokoelman rauhassa kasvaa ja karttua.
 
3. Keskustele käsikirjoituksesta luotetun ystävän tai ateljeekriitikon kanssa.
 
Lopuksi Envall valitsi lähettämästäni nipusta omasta mielestään parhaat lauseet:
 
Ei sinua taide kiinnosta vaan signeeraus.
Kunniamerkit ja mitalit jaetaan niille, jotka synnyttävät ja tappavat eniten.
Nekin jotka ovat matkalla kuuluisuuteen, ovat matkalla tuntemattomuuteen.
 
Olen pyrkinyt alusta asti kirjoittamaan lauseita, jotka nipistävät lukijan hereille, nytkäyttävät ajatuksen liikkeelle, avaavat uusia tarkastelukulmia, haastavat itsestään selvyyksiä ja murskaavat luutuneita asenteita. Mielestäni hyvän lauseen tulee olla sellainen, että se kärsii jos siihen voidaan lisätä jotakin tai jos siitä voidaan ottaa jotakin pois. Kun sain kursittua kokoon noin sata lausetta, rohkaisin mieleni ja lähetin ne Erno Paasilinnalle luettavaksi. Sain kannustavan, mutta säälimättömän vastauksen: hän olisi ostanut niistä viisi. Pidin sitä kuitenkin kohtuullisena tuloksena. Hän kehotti minua kirjoittamaan lisää ja tarjoamaan Parnassoon sikermää. Kirjoitin lisää, stilisoin vanhoja ja tarjosin Parnasson päätoimittajalle Jarkko Laineelle sarjaa Höylättyä lautaa. Olin ällistynyt, kun löysin sarjan Parnasson numerosta 3/2000.
 
Hyviä tekoja ei voi ostaa.
Kun hulluus on enemmistönä, se alkaa olla normaalia.
Kalju mies on kuin kukka ilman terälehtiä.
Onko mitään enempää ylistetty kuin köyhyyttä?
Kansa muistuttaa merta: pinnalla kuohuu ja syvällä on hiljaista.
Pikkuveljet valvovat, jos Iso Veli nukkuu.
Muista että vastustaja lukee tekstiäsi paljon tarkemmin kuin kannattajasi.
Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset.
 
Tässä muutamia esimerkkejä ensimmäisestä sarjastani. Erno Paasilinna kuoli ennen kuin sarja Parnassossa julkaistiin enkä valitettavasti koskaan saanut tietää, mitä mieltä hän siitä oli. Hänen äkillinen kuolemansa oli minulle shokki, mutta samalla se oli tönäisy alkaa valmistella nopeasti seuraavaa sarjaa, joka sai nimekseen Omistus Erno Paasilinnalle – myöhästyneitä lauseita. Se julkaistiin Parnassossa 3/2001. Jaoin sen kahteen osaan, joista toiseen valitsin siihen mennessä kirjoitetut parhaat aforismini ja toiseen hyvin henkilökohtaiset, ystävää ja esikuvaa muistelevat ja kuvaavat aforismit sekä kuolinaforismit, heti kuolinuutisen jälkeen spontaanisti syntyneet lauseet, joista osa muistuttaa näin jälkeenpäin tarkastellen etäisellä tavalla japanilaisten kuolinrunoa, jiseitä, jollaisia japanilaiset ovat muinaista ajoista kirjoittaneet viimeisiksi tervehdyksiksi eläville. Lauseiden tunnelma oli hyvin lyyrinen, haikeudella ja kaipauksella ladattu. Luulen, että olin ja olen edelleenkin ensimmäinen aforistikko, ainakin Suomessa, joka on kirjoittanut täysin aforistisen nekrologisarjan yhdelle ihmiselle. Tässä joitakin lauseita siitä:
 
 
"Rakensit itsellesi kehän suomen kielestä, kirjallisuudesta ja totuudesta. Sinua ei lyöty koskaan lattiaan. Olit taistelija.
 
Jätit jälkeesi mustan aukon, jota kukaan ei pysty paikkaamaan. Ei kukaan.
 
Kuka nyt pyyhkii alamaisen kyyneleet?
 
Piipun savu, rämäkkä nauru ja jäämerensiniset silmät. Paljaiden varpaiden jäljet vastasataneessa lumessa kotipihalla Aulangon vuorella. Ja tietenkin: kirjoja, kirjoja, kirjoja.
 
Köyhillä ei ole enää ritaria, joka puolustaisi, eikä rikkailla omaatuntoa, joka kolkuttaisi: Erno Paasilinna on kuollut.
 
Sen tässä on oppinut, ettei mikään tee suurempaa vääryyttä kirjailijan elämälle ja tuotannolle kuin nekrologi.
 
Onneksi läsnäolo ei edellytä paikallaoloa.
 
 
Toisaalla saman sarjan aforismeissa voi havaita vaikkapa Herakleitosin lukemisen ja löytämisen vaikutukset. Tavoittelen äärimmäisen riisuttua lausetta, klassista yksinkertaisuutta:
 
Aurinko paistaa. Meidät.
 
Tai parosmaisen tylynvarman yhteiskuntakriitikon tai paasilinnamaisen hyökkäävyyden ja ehdottomuuden, kun pudottelen lauseita kuin kuumaa lyijyä lukijan niskaan:
 
Eniten rautalankaa kuluu koulutettuihin idiootteihin. (Kerran minulta muuten tilattiin lauseita erääseen akateemiseen tilaisuuteen, jostain syystä vain tämä lause oli editoitu joukosta.)
 
Toisinajattelija hyvinvointivaltiossa on väärässä paikassa kuin piru taivaassa.
 
Lukutaidottomuutta esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa.
 
Kirjat ovat hevosia, joilla kriitikot ratsastavat. Lännessä hevosvarkaat hirtettiin.
 
Ei kai riippuvuudesta parannuta korvaamalla se toisella riippuvuudella.
 
Kyynikot rakennetaan pettymyksistä, niin kuin pyramidit rakennettiin kerran kivistä.
 
Tämän jälkeen kirjoitin valmiiksi käsikirjoituksen, aforismikokoelman, jolle annoin nimeksi Loistava puhallus - Lauseita. Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi Hilja Mörsärille, joka on todellinen suomalaisen kirjallisuuden harmaa eminenssi, luottohenkilö, ateljeekriitikko, ymmärtävä lukija, verraton runoilija ja oivallinen aforistikko, joka vilahtelee mm. Matti Pulkkisen, Taija Tuomisen ja Erno Paasilinnan kirjojen taustalla. Hänen mielestään käsikirjoitukseni oli reippaan karsinnan ja hiomisen jälkeen valmis tarjottavaksi kustantamoihin. Hän varoitteli, ettei kannata kuitenkaan odotella liikoja. Muistelimme silloin, että Jouko Tyyri taisi olla ainoa kirjailija, jonka esikoinen oli aforismikokoelma. Nythän meillä on esimerkiksi Lauri Sallinen, joka aloitti heti komeasti aforismeilla.
 
Stilisoin, karsin ja lähetin käsikirjoituksen suurimpiin kustantamoihin. Aika pian postilaatikkoni alkoi täyttyä tukevista kirjekuorista, joissa kerrottiin mm. "ettei kokoelma täytä kustantamon kaunokirjalliselle teokselle asettamia vaatimuksia". Yhdessä sanottiin suoraan, että kokoelma on loistava, sen voisi kyllä julkaista, mutta turha sitä on kustantaa kirjakaupan hyllyyn pölyttymään. Joidenkin kustantamojen vastaukset kuitenkin viipyivät ja pitivät toivoani yllä. Passivoidun ja jäin ikään kuin 'tuleen makaamaan'. Odotin viimeisiä vastauksia enkä osannut ryhtyä mihinkään muuhun tai kirjoittaa uutta. Sain lopulta varsin kannustaviakin palautteita, mutta kyllä minulle selvisi, ettei kukaan ole kiinnostunut julkaisemaan lauseitani, koska koko lajityyppi, aforismit, ovat kaupallista hylkytavaraa, taloudellisesti kannattamatonta näpertelyä kustantamoille eikä minulla ollut erään kustantamon mukaan "edes henkilönä riittävästi julkisuus eli myyntiarvoa".
 
Kun surffailin internetissä, törmäsin vahingossa aforismisivustoon, jonne sai lähettää englanninkielisiä aforismeja ja toimituskunta sitten valitsi parhaat ja sijoitti ne oikeiden pääotsikoiden alle. Käänsin huvikseni pari omaa lausettani ja lähetin ne sivustolle. Ne hyväksyttiin.
 
Ajatteleminenkin on osallistumista > Even thinking is participation
Ajatuksia ei voi sensuroida > Thoughts cannot be censored.
 
Mieleenikään ei juolahtanut, että käännöksillä voisi olla kauaskantoisempia vaikutuksia. Ensimmäisen kerran sain vihiä tulevasta, kun keksin kirjoittaa googlen palkkiin oman nimeni "lassi kämäri". Löysin lauseeni ja nimeni mitä merkillisimmistä yhteyksistä. Yleensä olin erilaisilla sitaattisivustoilla kuolleiden suurmiesten seassa, Twainin, Wilden, Ciceron, Kennedyn, Maon. Marxin, Napoleonin, Rousseaun, Jungin, Jeesuksen, Voltairen. Vaikka seura oli hiljaista ja elotonta, se nostatti kummasti itsetuntoa. Joku hollantilainen opiskelija oli kääntänyt lauseeni hollanniksi ja julkaisi sitaatit hollantilaisessa politiikan tutkimuksen lehdessä. Joku oli poiminut lauseeni Harvadin opettajien koulutusohjelman huoneentauluun.
 
Myöhemmin kun tajusin kirjoittaa googleen 'lassi kamari', siis ilman skandeja, löysin vielä lisää osumia. Ohiossa teatteriryhmä mainosti lauseellani esitystään ja New Yorkissa skannerien myyjä käytti sitä sähköisenä allekirjoituksenaan.
 
Olen huomannut ja ymmärtänyt, ettei minulla käytännössä ole mitään tekijänoikeuksia lauseisiini. Ne elävät internetissä omaa virtuaalista elämäänsä. Jokin aika sitten suomalaiset rasismin ja kireän ulkomaalaispolitiikan vastustajat heräsivät siteeraaman erästä ilmeisesti Parnassosta poimittua paradoksiani netissä:
 
Pakolaisissa ärsyttää erityisesti kaksi asiaa: se että ne eivät tee työtä ja se että ne vievät kaikki työpaikat.
 
Tietenkin olen jokaisesta lainatusta lauseesta ilahtunut. Minä kaipaan lukijoita, en euroja.
 
Kesti aika kauan toipua kustantamojen hylkäyskirjeistä, mutta kun masennus hälveni, lauseita alkoi taas syntyä tuskattomasti ja nopeasti. Tarkastelin aurinkoista maailmaa suurennuslasilla, joka poltti savuavaa sanaa paperiin. Jarkko Laineen jäähyväisnumerossa Parnassossa 4/2002 taisin tehdä lehdessä julkaistujen aforismien Suomen ennätyksen: 9 sivua pelkkiä aforismeja. Olin riemuissani ja onnellinen. Tässä sarjassa kävin läpi ajatteluni koko tematiikan ja kirjon. Luen teille nyt näytteeksi muutamia:
 
Käännä maailma ylösalaisin ja sen taskuista tippuu ajatuksia kuin kultarahoja.
 
Täysin uutta ajattelua ei ole.
 
Toisinajattelija toivoo tunnustusta vallanpitäjiltä, että voisi kieltäytyä sen vastaanottamisesta.
 
Olen sivullinen. Selaa minua.
 
Luovan kirjoittamisen opas, käsitteellinen mahdottomuus.
 
Sanan vapaus loppuu lauseeseen.
 
Hyvä lause, kielisuudelma.
 
Tässä iässä kaikki lukeminen on kirjoittamiseen valmistautumista.
 
Keskinkertaisuus saa voimansa siitä, että se noteerataan.
 
Mieluummin istun kuolleiden kuin elävien runoilijoiden seurassa.
 
Uskovatko turkistarhaajat sielunvaellukseen?
 
On köyhälläkin kahisevaa, tuulipuku.
 
Kuulat viheltävät ampujan lauluja.
 
Psykiatrit ja psykologit tekevät työmatkansa sinun hermojesi raunioille.
 
On helppo lähteä, kun kaikki on sanottu ja tehty. Ei siis ole helppo lähteä.
 
Suomessa asuu rehellinen kansa, joka valehtelee koko ajan.
 
Asiantuntijoita alkaa olla enemmän kuin asioita.
 
Ei hyväntekeväisyys ole rahan antamista vaan palauttamista.
 
Miten te aiotte häpäistä minun elämäntyöni tässä laitoksessa? Kellolla? Lusikoilla? Mitalilla?
 
 
Ei kapitalismin vastustamisen tarvitse merkitä kommunismin kannattamista.
 
Vaalikarja syntyy äänestämällä.
 
On sanottu että aforistiikka on kirjallisuuden vaikein ja eniten itsenäistä ajattelua vaativa laji, kouliintuneen kynän laji, oppiaineiden ja omaperäisten aivojen laji. En myönnä enkä kiellä, mutta kehotan niitä kokeilemaan aforismien kirjoittamista, jotka lajia väheksyvät ja pilkkaavat. Ajatteleminen on yllättävän vaikea laji, tai ainakin ajatusten tulostaminen. Hyvän aforistikon pitäisi päästä samalle viivalle satiirikkojen, filosofien, valtiomiesten, yhteiskuntakriitikoiden, kirjailijoiden ja muiden älypäiden ja suurmiesten kanssa. Iskevän aforismin pitää haastaa tuhansia vuosia sitten kiveen hakattuja totuuksia ja samaan aikaan siinä pitää olla uutuuden viehätystä ja tuoreutta
 
Itse koen kulkevani suomalaisen aforismin maisemassa edellä mainittujen Samuli Parosen ja Erno Paasilinnan jalanjäljissä, sopeutumattomana, sivullisena, räksyttäjänä, keskustelun avaajana, ikuisena haastajana ja vastaanväittäjänä. Jatkuvassa törmäyskurssissa maailman kanssa ehdottomuuteni vuoksi. Se ei ole mikään palkitseva rooli, mutta lopulta pelkästään oma valinta.
 
Erityisen tärkeä kirja minulle on ollut Samuli Parosen postuumina ilmestynyt Maailma on sana.
 
"Miettiessäni mitä sivistys on minusta tuntuu ettei se ainakaan ole sitä mihin sitä käytetään."
 
Täysin ajankohtainen lause, kun katseet on suunnattu Irakiin tai Tsetseniaan, joissa amerikkalaiset ja venäläiset sotilaat paljastivat, ettei sivistys kestä edes pintaraapaisua. Tai kun Teemu Mäen kissantappovideo on taas tapetilla.
 
"Himoitsemme kokea turvallista pelkoa."
 
Mikäpä meitä piristäisi enempää kuin murha kuvaruudussa tai kirjan sivuilla, kunhan vain saamme sen jälkeen painaa päämme tyynyyn lukittujen ovien takana.
 
"Kun siitä tulee kyllin hyvä ammatti kyllin monelle, ei se mitään muuta."
 
Aivan ajankohtaista ja ankaraa politiikan tai poliitikkojen kritiikkiä, eikö totta?
 
"Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana."
 
Tässä lauseessa kulminoituu kirjailijan ja häntä ympäröivän maailman suhde. Kaikki kristallisoituu mietiskelyn ja elämänkokemuksen kautta. Lause tavoittaa klassisen yksinkertaisuuden, asioiden ytimen.
 
Parosen kirja on minun käsiteraamattuni joka makaa yöpöydälläni lukulampun alla kuin iso musta kirja muinoin mummon yöpöydällä. Minun kirjani on resuiseksi selattu, muttei koskaan loppuun pelattu. Sen marginaali on täynnä mystisiä hieroglyfejä, joista voin tarkastella vaikka omaa historiaani aforistikkona. Välillä olen ostellut Parosen kirjoja markettien ja kirjakauppojen alennuskaukaloista ja jaellut ystävilleni, kun en ole raaskinut jättää niitä sinne virumaan. Parosen kirjan ja yhteiskuntakriittisen sanoman levittäminen on minulle melkein lähetystyön kaltainen tehtävä enkä häpeä sitä tippaakaan.
 
Kun Parnasson päätoimittaja tässä taannoin vaihtui Jarkko Laineesta Juhana Rossiin, olin hieman huolissani lauseideni tulevaisuudestani. Jatkaisiko Rossi Anhavan ja Laineen perinteistä aforismia ymmärtävää ja julkaisevaa linjaa? On todettava, että Parnasson merkitys on ollut minun vaatimattomalle uralleni aivan ratkaiseva. Ilman Parnassoa kirjoittaisin edelleen pöytälaatikkoon täydellisessä tuntemattomuudessa, ilman Parnassoa aforismejani ei olisi luettu radiossa, ilman Parnassoa en olisi varmasti tässä nyt puhumassa. Parnasso on ollut minun ponnahduslautani.
 
Törmäsin sattumalta City-lehdessä lauseeseeni "Aika ei tee sopimuksia: se siirtää hiusrajaa, jos sitä huvittaa". Huomasin, että se oli poimittu Jarkko Laineen toimittamasta Häijyjen ajatusten sanakirjasta. Tilasin kirjan Otavalta ja siitä löytyi viitisentoista lausetta lisää. Olin yllättynyt ja ilahtunut. Marginaalissa pienetkin voitot lämmittävät.
 
Lopulta väsyin naulaamaan lauseitani kustantamojen seiniin. Perustimme Heikki Voutilaisen kanssa Kustannusliike Suden ja hän uskoi lauseisiini sen verran, että uskalsi riskeerata omia rahojaan uhkayritykseen. Haaveilimme, että saisimme nipin napin omamme kirjasta pois. Julkaisimme Loistavan puhalluksen 7.4.2005. Ensimmäinen painos myytiin loppuun kolmessa viikossa. Viime viikolla kirjasta julkaistiin toinen painos.
 
Graafikko Lauri Voutilainen suunnitteli kirjan ulkoasun. Siitä tuli kaunis kirja . Sen hillityssä ulkonäössä on viittauksia 50-luvun modernismiin ja modernisteihin. En pane niitä ollenkaan pahakseni. Olen itse sanonut kirjan kantta "anhavalaiseksi". Lauri Voutilaisen sisälle piirtämät kuvat ovat nerokkaita ja monitulkintaisia. Ne tuovat kirjaan lisäarvoa, ammattimaista tyylikkyyttä. Katekismuskoko oli selvä alusta asti, halusimme, että kirja mahtuu sekä povitaskuun että käsilaukkuun.
 
Jaoin kirjan viideksitoista sikermäksi harmailla välilehdillä ja otsikoin nekin mahdollisimman kuvakielisesti ja aforistisesti. Moni lause sopisi moneen aihealueeseen. Laajimpia sikermiä ovat Vallan ytimessä, Kielisuudelmia ja Kyynikon debet ja kredit. Yritän läpivalaista 411 aforismin voimalla kouluja, kirkkoja ja kasarmeja, kansaa, poliitikkoja, lapsia ja vanhuksia, pakenijoita ja päällekävijöitä, yleisen ja yksityisen rajaamaastoa, kaaosta ja jähmettynyttä järjestystä, sairautta ja terveysterrorismia, suojelun ja tuhoamisen absurdia samuutta.
 
 
Monet ovat kysyneet, mikä on "loistava puhallus"?
 
En mielelläni rajaisi lukijan tulkintaa, mutta itse ajattelin ainakin suurta huijausta, rikkaiden rakentamaa manipulointijärjestelmää, jolla pidetään köyhät tyytyväisenä, annetaan armonpaloja ja jaetaan avustuksia, köyhältä varastamista, ajattelin myös mestarisoittajaa, saksofonistin tai trumpetistin äärimmäistä suoritusta, jossa korkeissa sfääreissä soitetaan jotakin elämää suurempaa, sitten ajattelin suursiivousta, jossa uudet tuulet puhaltavat läpi pölyisen kirjallisuuden maiseman ja ajattelin köyhyyden ihannoinnin valheellisuutta, ajattelin myös elokuvaa Puhallus, jossa juoni perustuu katsojan silmänkääntöön. Mutta kuten hyvä lausekin, aukeaa hyvä kirjan nimikin moneen suuntaan, koska se on ladattu täyteen merkityksiä. Näin kirjan nimeä availee Hilja Mörsäri Hämeen Sanomien kritiikissään 3.5.2005:
 
"Kirjan nimi sanayhdistelmänä herättää monenlaisia mielikuvia. Puhaltaa verbillä on paljon merkityksiä; panna ilmavirta liikkeeseen, muotoilla(mm. lasia), synnyttää (ääntä soittimesta) ja slangisanana huijata, petkuttaa, varastaa."
 
Mutta rakkaat ystävät, en ole puhetyöläinen, olen kirjoittaja, lukekaa kirja, sieltä löytyy minun ajatteluni ja sieltä löytyy minun ilmaisuni