Minut kutsuttiin Hämeenlinnaan puhumaan erääseen kirjalliseen piiriin Loistavasta puhalluksesta. Hämeen Sanomat buukkasi samalle päivälle haastattelun. Sovin tapaamisen vielä kirjailija J-P Koskisen kanssa, jonka tunsin aikasemmin vain virtuaalisesti ja tekstuaalisesti. 

Hämeen Sanomien kulttuuritoimittaja haastatteli minua Piparkakkutalossa kirkon takana. Kun odotin lempeässä sateessa toimittajaa, huomasin seinäplakaattista, että samassa talossa oli asunut joskus Albert Edefelt. Pyysin, että kuvaaja ottaa minusta kuvan Kirkkopuistossa, jossa olen nuoruuteni parhaiden kavereiden kanssa tappanut aikaa ja tuhonnut urakalla harmaita aivosolujani. Siihen maailmaan mahtui sulavasti sekä Johnny Burnette että Clash, rock & roll että punk. Sateli hiljalleen. Istuin puiston penkin selkämyksellä. Takana on jyhkeä kirkko ja Larin Kyöstin patsas. Larin Kyösti katsoo toisaalle, aivan kuin se ei kestäisi katsoa esikoiskirjailijaa, kirjallista märkäkorvaa omassa puistossaan. Edessä aukeaa Hämeenlinnan tori, hiljaisena, mutta elävänä. Suuntaan mietteliään katseen Raatihuoneelle, jossa symbolinen valta pitää majaansa, kun kuvaaja räpsii. 

Kirjallisessa piirissä oli viisi eläkkeellä olevaa naista, älykkäitä, sivistyneitä ja sanavalmiita. He olivat tutustuneet etukäteen kirjaan. Kerroin hieman kirjan syntymiseen vaikuttaneista vaiheista. Kerroin myös esikuvistani ja tavastani hahmottaa maailmaa. Julistin kirjallisen ohjelmani. Söimme hyvin ja keskustelimme lisää aforismeista. Sitten naiset lukivat lempiaforismejaan kokoelmasta. Se oli kyllä ylellisyyttä. Oli sykähdyttävää kuulla omaa tekstiään ääneen luettuna. Lopuksi katsoimme vielä naisten itse kirjoittajapiirissä kirjoittamia aforismeja. Hämmästyin niiden korkeaa tasoa, joukossa joitakin helmiäkin.

Tapasin J-P Koskisen viereisessä irkkupubissa, jonka nimeä en painanut mieleeni. Puhuimme kirjoittamisesta ja kustantamisesta. Koskinen kertoi, että seuraava kirja on painossa. Hienoa. Vaihdoimme kirjoja. Sain itselleni Koskisen esikoisen Ristin ja raudan tien. Päivittelimme kustantamojen vaatimatonta mainontaa kirjoille, kirjan elinkaaren lyhentymistä, tukkuportaan kohtuutonta rahastamista kirjojen tuotosta ja kirjoittamisen sietämätöntä ihanuutta. Koskinen ei vastannut stereotypiaa kalvakasta kirjailijasta. Hän oli pitkä ja laiha, pukeutunut mustaan. Aivan helposti hän olisi voinut olla Metallican kitaristi.  Hän kertoi olevansa matemaatikko, joka on ajautunut insinöörien töihin. Kerroin hänelle, etten koskaan vittuile insinööreille. Se on kertakaikkiaan mahdotonta lämpimässä huoneessa kirkkaassa valossa tietokoneen ääressä, kun astianpesukone hyrisee, pesukone jauhaa, televisio juttelee ja kännykkä soi.

Illansuussa hyppäsin junaan Hämeenlinnan asemalta ja luin junassa Hilja Mörsärin kehuttua esikoiskokoelmaa Kolme vuoden aikaa vuodelta 1958:

Vauhkot silmäni ja korvani ovat poissa/Sokeat linnut lentävät huoneeseeni,/laulavat merestä tukehtumatta./Suolainen vesi huuhtoo lattiaani./Näkinkengät jaloissani kuuntelevat./Kysymykseni kiertyvät simpukoiksi;/ne säilyttävät meren huminan/ja hiekanjyvän.