Köyhyys ei ole trendikästä eikä ole köyhyydeen kuvauskaan. Mutta köyhyyden ja kurjuuden kuvaukset kyllä myyvät tasaisesti. Köyhät niitä ostavat. Kustantajat rahastavat köyhien kustannuksella. Irvokasta.

Monien mielestä köyhyys alkaa olla eksotiikkaa hyvinvointivaltiossa. Paskanmarjat, sanon minä, avatkaa silmänne ja  nähkää ympärillenne, katsominen ei riitä.

Oma elämäni täyttää ns. porvarillisen unelman tunnusmerkistön. En syyllistä itseäni sillä, koska minusta jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus vähintään samanlaiseen elintasoon kuin minulla. Silti kun lisään puita takkaan ja kaadan lisää punaviiniä lasiini omassa (tai pankin) talossa, mietin, että millä rahkeilla ja uskottavudella minä sitten köyhiä puolustan ja miksi. Tiedän, että moni tuttu ja tuntematon on pohtinut minun (kaksinaamaisuuttani)ongelmaani jo minun puolestani selkäni takana. Toisaalta suurin osa tuntemistani ihmisistä ei jaksa edes puhua köyhyydestä tai pohtia köyhien oloja, siitä tulee kuulemma niin kurja olo. Olen miettinyt omia motiivejani jatkuvasti ja tullut siihen lopputulokseen, että äänen antaminen niille, joilla sitä ei ole tai jotka eivät sitä halua käyttää, on kuitenkin tärkeää. Se on vähintä mitä voin tehdä, etten tuntisi itseäni täysin tunteettomaksi kusipääksi. Se on oikeuteni ja velvollisuuteni.

Saattaa olla, että minun horisonttini on umpiseinä, mutta kyllä jäsennelty marina jonkun ajatuksen jossain päin nytkäyttää liikkeelle. Pahinta olisi täydellinen välinpitämättömyys ja penseys. 

Vaalit lähestyvät. Köyhien äänetyskäyttäytyminen osoittaa, että he tekevät kaikkensa pysyäkseen köyhinä. Siihen kaipaisin muutosta. Varmaa on ainakin se, ettei köyhää auta kukaan muu kuin köyhien edustaja.