Tässä joitakin vuosia sitten palasin katsomaan lapsuuteni maisemaa, paikkaa, josta kerran lähdin itkun paino hartioillani. Se reissu oli pettymys, joka kääntyi melkein vihaksi. Kaikki oli niin pientä, ränsistynyttä ja latteaa. Ymmärsin, että olin rakastanut vain omaa mielikuvaani siitä paikasta, kypsymätöntä ja kapeaa. En enää koskaan palaa siihen paikkaan.

Silti saatan vielä unen rajamailla nähdä ja kuulla, kun ajokoira ravaa juoksunarussa ja ulvoo yksinäisyyttään. Tuuli käy yli loputtomien lumisten peltojen ja ankean maiseman. Ja koko tienoo löyhkää masennuslääkkeille ja sukurutsalle.