Kaikki alkoi pussillisesta munkkeja.

Vapun alla istuin kaikessa rauhassa syventyneenä kirjallisiin töihin, kun siskon mies soitti ovikelloa. Se oli käynyt Hauholla tekemässä laitureita ja kuskannut moottoroveneen trailerilla vesille. Tuli heti huono omatunto. Syyllistin itseni: miksen ollut mukana auttamassa. 

"Äites lähetti munkkeja", siskon mies sanoi ja työnsi käteeni jättiläismäisen munkkipussin. 

Kun siskon mies oli lähtenyt, avasin pussin ja söin ensimmäisen rasvassa paistetun, sokerisen munkin. Maku oli täydellinen. Liikutuin kyyneliin. Muistin Marcel Proustin madeleine-leivoksen, joka on keskeinen hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Minäkin löysin hetkeksi kadonneen ajan, tuon ajan lapsuuden, makujen maailman kautta. Filminauha rullasi vinhaa vauhtia läpi aivojeni projektorin. Kuva oli terävä ja kirkas  Matkustin läpi puulämmitteisten huoneiden, joissa hellalla porisi patoja kattiloita aamusta iltaan, kuljin yli hämäläisten pitopöytien, joista ei koskaan mitään herkkua puuttunut, lensin läpi kinkkuisten ja maksa-, porkkana-, lanttu- ja kaalilaatikkoisten joulupöytien, yli kesäisten mansikka- ja vadelmakakkujen ja maailman parhaiden kotitekoisten pitsojen ja lihapiirakoiden, maistoin toskakakkuja, keikauskakkuja, viinereitä ja nakkikukkaroita.

En voi kylliksi ylistää äitini epäitsekkäitä uhrauksia minun hyvinvointini hyväksi. Ne ovat musertavia ja ylivoimaisia, rakkauden tekoja.   

Tälläkin hetkellä äiti todennäköisesti tuputtaa jollekin Loistavaa puhallusta. Äiti ei koskaan tunne häpeää minun teoistani eikä koskaa etsi virheitä. Äidin rakkaus on ylpeää, kritiikitöntä ja niin vilpitöntä, etten sitä osaa edes kuvata kaunokirjallisin keinoin. Napanuora ei katkea koskaan. Pyydän avukseni ystävääni Lauri Viitaa, joka tiivistää minun tuntoni täsmällisesti:

"Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen."

Kaikki alkoi pussillisesta munkkeja. Niin, ihmettelin vain, miten vanha äitini vieläkin muistaa ajatella ja ilahduttaa minua, poikaansa.