II

KULLERVON SOTAAN LÄHTÖ

On kylmä talviyö ja kirkas tähtitaivas. Pakkanen paukahtelee metsikössä. Havupuiden oksat viistävät maata lumen painon alla. Kullervo töräyttää tuohitorveen. Lähtee soitellen sotaan. Ylimielinen, perkele. Punainen pipo ja huivi, lapikkaiden varret kännettynä ja turkin alta pilkistää koristeltu miekkakotelo. Liian hienona lähtee Kullervo sotaan, lähtee verisiin häihin. Hevosen sieraimet höyryävät. Lumi narskahtelee sen kavioiden alla. Hevosen perässä jolkuttelee Musti-koira kieli roikkuen. Hurtta on jo väsähtäneen näköinen, vaikka ollaan vasta sotaan lähdössä.

Kenelle Kullervo tuohitorveaan töräyttää? Maitoisalle impyelle, joka jää murheisena hyräilemään ja itkeä tihrustamaan patojensa ääreen? Vai aseveljille lähtömerkiksi? Vai kylään jääville paskahousuille, jotka eivät kehtaa viikkoihin katsoa naisiaan silmiin? Vai äitimuorilleko Kullervo puhaltaa?

Suomalainen saaga vetää kevyesti vertoja antiikin tragedioille. Kullervo on kovan onnen antisankari, jonka kohtalossa ei valo pilkahtele:

"Untamo ja Kalervo riitaantuvat ja Kalervon suvusta jää poika, Kullervo. Yliluonnollisilla voimillaan tämä pilaa kaikki hänelle määrätyt työt. Untamo myy pojan orjaksi Ilmariselle. Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon paimeneksi ja ilkeyksissään leipoo kiven eväsleipään. Kullervo rikkoo veitsensä kiveen. Kostoksi hän ajaa lehmät suohon ja pedot karjana kotiin. Lypsylle ryhtyvä emäntä raadellaan kuoliaaksi. Kullervo pakenee. Hän löytää metsästä vanhempansa, mutta kuulee sisarensa kadonneen.

Isä lähettää Kullervon veronmaksumatkalle. Paluumatkalla tämä tietämättään viettelee sisarensa. Asian selvittyä sisar hukuttautuu koskeen. Kullervo lähtee kostoretkelle. Surmattuaan Untamon väen hän palaa kotiin, mutta tapaa kotiväkensä kuolleina. Kullervo surmaa itsensä."

Gallen-Kallelan hevonen on  helvetin tökerösti piirretty. Se on eloton, paperihevonen. Lihakseton koni, jonka virmakat päivät ovat takana. Liian kevytrakentenen kunnon työhevoseksi, mutta ilmeisesti riittävän voimakas kuljettamaan Kullervoa sotatoimiin.

Taisin nähdä Kullervon sotaan lähdön ensimmäisen kerran Ateneumissa, mutta en ihastunut siihen silloin lainkaan. Hämmästelin silloin Kalevalan kalanluisen skebamiehen, Väinämöisen, railakkaita kosijan otteita ja suhteellisuudentajun puutetta. Viisaksi mieheksi ihmeen tyhmä. Aino ressun ajaa itsemurhaan. Nykynainen olisi kyllä ottanut "tietäjän iän ikuisen" geenit, parin vuoden kulissiavioliiton, puolet koruista ja kalleuksista, maat ja mannut ja kläpin. 

Makasin myllätyillä lakanoilla ja aurinko maalasi säleverhoseeproja seinille. Kovaäänisistä tulvahteli Sibeliuksen viulukonsertto, katkeransuloinen. Kaadoin Tokaji-viiniä lasiin valoisassa kattohuoneistossa ja ajattelin, että minun ei pitäisi olla täällä. Silloin minä tähän tauluun rakastuin.

En ihmeemmin yllättynyt, kun sain kuvan kuukausia myöhemmin kirjekuoressa silloiseen osoitteeseeni. Enkä puhaltanut torveeni.