III

DON QUIJOTE

Kolmas taulu, jota tarkastelen on todennäköisesti yksi maailman suosituimmista postereista. Se on Pablo Picasson Don Quijote. Se todistaa etten ymmärrä mitään kuvataiteesta, varjostan vain valtavirtaaa kuin kriitiikko kirjailjaa tai hai laivaa.

Taulussa on toinekin nelijalkainen kulkupeli, aasi. Sen selässä istuu Sancho Panza, uskollinen aseenkantaja, jonka toivoton urakkaa on toppuutella umpihullua isäntää, Don Quijotea. Surullisen hahmon ritari istuskelee  luurankomaisen hevosensa selässä peitsi tanassa, hevosen, joka näyttää siltä, että se romahtaa koska tahansa. Taustalla jököttää leppoisia tuulimyllyjä, jotka joutuvat Don Quijoten silmittömän terrorin kohteeksi. Hauska yksityiskohta on kuvassa roikkuva aurinko, joka tuo minulle mieleen aina hämähäkin väärinpäin, sen saman, jota milloin veistettiin milloin piirrettiin pulpettiin. Mitähän Freud tästä tuumaisi?

Kuva on mustavalkoinen ja piirretty kai tussilla, horjuvin, mutta varmoin vedoin.Pidän siitä erittäin paljon.

Kuva on sellainen, jonka piirtäisi kuka tahansa, lapsikin, keveä ja yksinkertainen. Mutta kun ei piirrä. Samaa asiaa kannattaa mielestäni tavoitella lausessa, keveyttä ja yksinkertaisuutta. Tietenkin se keveys ja yksinkertaisuus on näennäistä. Lause kevyt kuin henkäys - raskain vaihe takana. Picasson kuvassa yhdistyy kyky ajatella ja kyky ilmaista niitä ajatuksia.

Virtuaaliystäväni Hanhensulka sivuaa sattumalta samaa aihetta blogissaan.